— Niinkö sinä siis nykyään ajattelet? Sari jatkoi kylmästi. — Rahat on palautettu, ja sen jälkeen me emme muka enää ole perhettä? Vanhempia ihmisiä ei tarvitse kunnioittaa? Ei ihme, että Mikael menettää kanssasi hermonsa. Sinulle ei voi puhua hyvällä.
— Te ette ole koskaan puhuneet minulle hyvällä.
— Koska sinulla on luulot itsestäsi taivaissa. Et osaa tehdä mitään kunnolla, mutta kuvittelet olevasi joku kuningatar. Minun aikanani nainen kävi töissä, hoiti kodin, kasvatti lapsen ja vielä kuunteli vanhempia ihmisiä.
Aiemmin Anna olisi alkanut selittää ja puolustautua. Nyt hän ei tehnyt niin.
— Lauantaina minä en tule. Ja pyydän, ettette enää sovi Mikaelin kanssa minusta niin kuin minut voisi vain määrätä keittiöön.
— Kuka sinua muka määrää? anoppi kiljaisi. — Sinun pitäisi itsekin ymmärtää, missä sinun paikkasi on!
Anna painoi puhelun poikki.
Kymmenen minuutin kuluttua Mikael ryntäsi huoneeseen puhelin kädessään.
— Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? hän huusi. — Miksi sinä puhut äidilleni tuolla tavalla?
— En puhunut hänelle rumasti.
— Hän itkee sinun takiasi!
— Olen pahoillani siitä. Minä taas lensin eilen sinun takiasi sohvalle.
Mikael pysähtyi kuin seinään.
— Sinä väännät kaiken tahallasi äärimmilleen. Yrität saada minut riitelemään vanhempieni kanssa.
— En. Minä haluan, että lakkaat esittämästä, että heidän käytöksensä olisi minun syytäni.
Mikael pyöräytti silmiään.
— Kuule, minä olen saanut tarpeekseni tästä draamasta. Lauantaina pakkaat tavarasi ja menet mukaan. Sillä selvä. Jos et voi tehdä sitä minun vuokseni, tee edes isäni vuoksi. Hänellä on merkkipäivä.
— Isäsi vuoksi voi tilata ruoat valmiina. Minua ei tarvitse nöyryyttää sen takia.
— Meillä ei ole ylimääräistä rahaa tuollaiseen typeryyteen.
Annan mieleen nousivat Mikaelin auton uudet vanteet, viime vuonna ostettu puhelin ja tämän alituiset illanvietot ystävien kanssa. Niihin rahaa oli löytynyt. Jostain syystä juhlaruokiin tarvittiin kuitenkin juuri hänen ilmainen aikansa.
— Sinulla on ylimääräistä rahaa auton vanteisiin, kavereiden kanssa istumiseen ja siihen puhelimeen, jonka vaihdoit viime syksynä, Anna sanoi rauhallisesti. — Mutta siihen, ettei minua vietäisi taloon, jossa minua nöyryytetään, ei ole varaa. Selvä.
Mikael astui pöydän luo ja painoi kämmenensä sen pintaa vasten.
— Kuuntele nyt tarkasti. Jos alat vieläkin jankuttaa, minä suljen sinulta pääsyn kaikkiin yhteisiin menoihin. Katsotaan sitten, miten pärjäät.
— Eli jos en mene äitisi luo, sinä lakkaat osallistumasta yhteisiin kuluihin?
— Älä vääristele. Asioiden pitää vain olla reiluja. Jos sinä et pidä tärkeänä tukea minua, miksi minun pitäisi rahoittaa sinun pikku mukavuuksiasi?
Anna katsoi häntä muutaman sekunnin ajan.
— Sinä yrität nyt pakottaa minut rahalla lähtemään mukaan.
Päivystyksessä hänen olkapäässään todettiin ruhje ja ihossa hiertymä. Anna tallensi lääkärinlausunnon samaan kansioon valokuvien kanssa.
Sen jälkeen hän tapasi Lauran metroaseman lähellä.
— Aiotko sinä jäädä hänen luokseen? Laura kysyi.
Anna sekoitti lusikalla kahviaan.
— Vielä viikko sitten olisin sanonut, etten tiedä. Nyt ymmärrän, että jos hautaan tämänkin hiljaisuuteen, mikään ei muutu.
— Sitten sinun pitää päättää, mitä teet.
— Kävin jo lääkärissä, keräsin paperit ja kirjoitin asianajajalle.
Laura nyökkäsi.
— Minne menet, jos lähdet?
— Helena-tädillä on vapaa huone. Menen hänen luokseen. Sieltä pääsen töihin ihan normaalisti.
Anna muisti silti myös hyvän. Mikael oli joskus tullut häntä vastaan asemalle, lähtenyt keskellä yötä apteekkiin, auttanut raportin kanssa silloin, kun hän oli ollut kipeä. Ensimmäisinä vuosina he olivat maalanneet seiniä yhdessä, valinneet auton, laskeneet rahoja palkkapäivään asti ja nauraneet sille, että puolet illoista kului remonttipuheisiin. Siksi päätös tuntui niin raskaalta. Mutta viime vuosina jokaisessa Sarin kanssa syntyneessä erimielisyydessä Mikael oli lähes poikkeuksetta pyytänyt vaimoaan joustamaan. Ensin vain ”yhden illan verran”, sitten ”isän vuoksi”, ja lopulta siksi, että ”äiti on vanhempi”. Joka kerta kuvio oli sama: hänen sukulaisensa pyysivät, ja Annan piti suostua.
Lauantaiaamuna Mikael valmistautui vanhempiensa luo jo varhain. Hän soitti äidilleen, paiskoi vaatekaapin ovia ja kulki levottomana huoneesta toiseen. Anna tuli makuuhuoneesta pukeutuneena. Vaatekaapin vieressä seisoi hänen matkalaukkunsa.
Mikael ei huomannut sitä heti.
— Miksi sinä olet pakannut? hän kysyi lopulta.
— Koska tämän päivän jälkeen en jää tänne.
Mikael jähmettyi solmio kädessään.
— Mikä näytös tämä taas on?
— Ei mikään näytös. Minä lähden.
Hänen suupielensä vääntyivät pilkalliseen hymyyn.
— Minne muka menet? Mihin sinä oikein luulet pystyväsi?
— Itseeni.
— Hauskaa. — Mikael heitti solmion nojatuolille. — Sinä vain kiristät minua. Kuvitteletko, että juoksen nyt pyytämään anteeksi?
— En tarvitse enää sellaista anteeksipyyntöä, jollaiseksi sinä sen ymmärrät.
— Millainen sen sitten pitäisi olla? hän kysyi uhmakkaasti.
Anna katsoi häntä suoraan.
— Minulle olisi riittänyt, että olisit myöntänyt yhden yksinkertaisen asian: tartuit minuun, työnsit minua ja uhkailit rahalla siksi, etten suostunut menemään äitisi luo. Mutta sinä olet jo kaksi päivää väittänyt, että minä pakotin sinut siihen. Sen takia minä lähden.
— Älä nyt esitä mitään hakattua marttyyria. Kukaan ei ole hakannut sinua.
Anna otti kansiosta päivystyksen paperin ja laski sen pöydälle.
— Säilytin kaiken: lausunnon, kuvat ja viestit. Sinun ei tarvitse enää sanoa, ettei mitään tapahtunut.
Mikael tuijotti paperia.
— Oletko sinä seonnut lopullisesti? Aiotko tehdä minusta ilmoituksen?
Siihen asti Anna oli halunnut vain lähteä.
Äkkiä Mikael astui lähemmäs.
— Lopeta tämä teatteri. Nyt mennään vanhempieni luo, tullaan takaisin ja puhutaan sitten rauhassa.
— Ei, Anna sanoi.
— Miksi sinun pitää pilata kaikki?! Mikael karjui. — Sinun jääräpäisyytesi takia isän päivä menee pilalle! Äiti itkee, ruoka ei riitä, vieraat tulevat kolmen tunnin kuluttua, ja sinä järjestät täällä avioeroriitaa tyhjästä!
— Ei tämä tule tyhjästä, Anna vastasi. — Sinä vain toivoit viimeiseen asti, että minä nielisin sen taas.
Mikael otti jälleen askeleen häntä kohti.
— Älä tule lähemmäs. Äläkä koske minuun enää koskaan. Laura tietää, minne menen, ja Helena-täti odottaa minua. Lausunto ja valokuvat ovat tallessa.
Mikael pysähtyi.
— Siinäkö se sitten oli? hän kysyi matalalla äänellä. — Yhden riidan takia?
— Ei yhden riidan takia.