— …siinäkin, että viime aikoina olet antanut itsesi mennä, Mikael jatkoi, vaikka sanat alkoivat jo karata käsistä. — Olet jatkuvasti väsynyt, kärttyinen ja näytät vanhentuneen ennen aikojasi. Kuka sinut muka huolisi tuollaisella luonteella, jos en minä?
Samassa Mikael tajusi itsekin ylittäneensä rajan. Silti hän ei aikonut perääntyä.
Anna katsoi häntä pitkään.
— Siinä se nyt tuli, hän sanoi hiljaa. — Vihdoinkin sanoit sen omalla suullasi etkä äitisi äänellä.
— No eikö se muka pidä paikkaansa? Mikael ärähti entistä vihaisempana. — Kuvitteletko tosissasi, että sinusta tapellaan jonossa? Sinun kiukuttelusi ja naamasi kanssa? Minähän olen ainoa syy siihen, että olet vielä tässä.
— Sinäkö pidät minua tässä? Anna toisti hitaasti. — Miksi ihmeessä sinä sitten menit kanssani naimisiin? Siksikö, että kävisin töissä, maksaisin oman osuuteni menoista ja vielä viikonloppuisin menisin palvelemaan sukulaisiasi?
— Ole hiljaa, Mikael sihahti.
— Vai mitä? Juoksetko valittamaan Sarille? Vai toistatko taas hänen perässään, että olen kiittämätön?
Mikaelin kädet puristuivat nyrkkiin.
— Aina kun sinä haluat tahtosi läpi, sinä lyöt rahat pöytään ja muistutat minua niistä, Anna sanoi. — Mutta kun äitisi nöyryyttää minua, sinä seisot vieressä etkä sano mitään. Siinä koko ongelma on.
Mikael syöksähti häntä kohti niin nopeasti, ettei Anna ehtinyt väistyä. Hän tarttui Annaa kyynärvarresta ja puristi niin kovaa, että kipu viilsi käsivartta pitkin.
— Minähän sanoin, että suu kiinni!
— Päästä irti!
Anna yritti kiskaista kätensä vapaaksi, mutta Mikael ei enää tuntunut kuulevan häntä eikä itseään. Hän työnsi Annan täydellä voimalla sohvaa kohti. Anna horjahti, iski olkapäänsä käsinojaan ja kaatui istuimelle. Hetkeen hän ei saanut kunnolla henkeä.
— Jos alat vastustella, kitken tuon asenteen sinusta nopeasti! Mikael huusi hänen yläpuolellaan. — Jos et tule lauantaina, suljen kaikki korttisi. Kuuletko? Kaikki. Enkä maksa enää autoakaan. Saat istua ilman rahaa, niin opit kyllä, miten minulle puhutaan.
Anna painoi kämmenensä särkevälle olkapäälleen ja nosti katseensa häneen.
— Jos asia on noin, hän sanoi matalalla äänellä, — voit lähteä äitisi luo vaikka pysyvästi.
Mikaelin kasvot vääntyivät raivosta. Hän kääntyi ympäri ja löi nyrkkinsä kylpyhuoneen oveen niin lujaa, että valkoiseen pintaan jäi lommo ja pinnoite halkesi kahvan vierestä. Sitten hän nappasi avaimensa eteisen tasolta.
— Et näe minulta senttiäkään! hän karjui jo eteisestä. — Katsotaan viikon päästä, millä äänensävyllä silloin puhut!
Ovi paiskautui kiinni niin, että astiakaapin lasit helähtivät.
Anna jäi sohvalle istumaan useaksi minuutiksi. Olkapäätä jomotti, ja käsivarteen alkoi nousta selviä sormenjälkiä. Kylpyhuoneessa hän näki peilistä sotkuiset hiuksensa ja tummuvan mustelman, ja vasta sen jälkeen hänen katseensa osui oven lommoon.
Hän kuvasi käsivartensa ja rikotun oven. Sitten hän etsi puhelimestaan Lauran numeron. Laura oli hänen vanha ystävänsä työpaikalta.
— Anna? Laura vastasi unisella äänellä. — Miksi soitat näin myöhään?
Anna kertoi lyhyesti riidasta, tönäisystä ja rahaan liittyvistä uhkauksista.
— Minä tulen heti, Laura sanoi saman tien.
— Ei tarvitse. Minä pärjään.
— Et sinä pärjää. Löikö hän sinua?
— Tönäisi. Tarttui kiinni. Uhkasi jättää ilman rahaa.
Laura vaikeni hetkeksi.
— Ota kuvat kädestä ja ovesta. Huomenna menet näyttämään vammat lääkärille. Ja tarkista asiakirjat, kortit sekä pankkitunnukset. Tällaisen jälkeen ei kannata luottaa siihen, että kaikki ratkeaa itsestään.
— Minä luulin koko ajan, ettei hän koskaan menisi huutamista pidemmälle.
— Nyt tiedät, että hän voi mennä, Laura vastasi.
Yöllä Anna kävi läpi pankkisovelluksensa ja vaihtoi salasanat. Yhteisellä tilillä oli sen verran rahaa, ettei hänen tarvitsisi heti olla Mikaelista riippuvainen. Sen jälkeen hän haki esiin auton paperit, maksuaikataulun ja vanhat tiliotteet. Auto oli hänen nimissään, ja kuukausierät veloitettiin hänen palkkatililtään. Mikael oli kyllä maksanut muutaman kerran omalta kortiltaan, mutta se ei tehnyt autosta hänen henkilökohtaista omaisuuttaan.
Samasta kansiosta löytyivät myös vanhat tilisiirrot Mikaelin vanhemmille asuntoon liittyen. Maksuja oli tehty useiden vuosien ajan, ja viimeinen erä oli maksettu lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Vanhassa viestiketjussa Mikael oli itse kirjoittanut äidilleen: ”Äiti, viimeinen erä on nyt siirretty. Kiitos kaikille, emme ole teille enää mitään velkaa.” Anna tallensi tiliotteet erikseen.
Mikael palasi kotiin aamulla. Hän haisi tupakalta. Anna istui jo keittiössä kahvikupin ääressä.
Mikael vilkaisi hänen käsivartensa mustelmaa ja käänsi katseensa pois.
— Kuinka kauan aiot vielä murjottaa? hän kysyi teeskennellyn väsyneesti. — Myönnän, että minäkin menin eilen liian pitkälle.
— Heitit minut sohvalle ja uhkasit jättää minut ilman rahaa.
— Älä nyt liioittele, Mikael irvisti. — Kukaan ei hakannut sinua. Molemmat hermostuimme. Sinäkin provosoit.
Anna laski kupin hitaasti pöydälle.
— Eli tämä onkin minun syytäni?
— Syy tai ei… joskus pitäisi vain oppia sulkemaan suunsa ajoissa.
Anna katsoi häntä. Mikael ei pelkästään puolustellut tekoaan. Hän todella uskoi, että Anna oli itse vastuussa siitä, että oli saanut hänet raivostumaan.
— Minä en mene lauantaina minnekään, Anna sanoi.
Mikael puhalsi äänekkäästi ilmaa nenänsä kautta.
— Kuuletko sinä itseäsi ollenkaan? Minähän sanoin jo, että isä odottaa vieraita. Ruokatilaus näin myöhään tulee kalliiksi ja on hankala järjestää.
— Se ei ole minun ongelmani.
— Totta kai se on. Sinä olet vaimoni.
— Vaimo ei ole äitisi ilmainen piika.
— Taasko sinä aloitat tuon?
Kun Mikael meni suihkuun, Anna varasi ajan päivystykseen vammojen näyttämistä varten, ilmoitti töihin tekevänsä etänä ja kirjoitti asianajajalle, jonka yhteystiedot eräs kollega oli joskus antanut.
Puolenpäivän aikaan Sari soitti.
Anna vastasi siitä huolimatta.
— Niin?
— Anna, mitä sinä olet taas saanut aikaan? Sari aloitti heti. — Mikael kertoi, että kiukuttelet jälleen. Isällä on syntymäpäivä, vieraita on tulossa, ja minä olen täällä aivan yksin kaiken kanssa.
— En tule, Sari.
— Et tule? anoppi toisti äänellä, kuin ei olisi koskaan kuullut suurempaa röyhkeyttä. — Kuka minua sitten auttaa? Sinä olet nuori, sinulla on kädet ja jalat tallella.
— Se ei kuulu minun velvollisuuksiini.
— Velvollisuuksiin! Sari tuhahti. — Elätkö sinä perheessä vai et? Me sentään autoimme teitä avioliiton alussa ja asunnon kanssa. Mutta sinulta ei voi pyytää edes yhtä iltaa apua.
— Te ette auttaneet meitä ilmaiseksi. Kaikki on maksettu takaisin.
— Vai sillä tavalla sinä nyt puhut.