— Lauantaina olet valmiina viideltä, Mikael ilmoitti jo eteisessä, edes takkia riisumatta. — Ja mennään meille ajoissa. Äiti ei pärjää siellä yksin, jonkun pitää auttaa salaattien, lämpimän ruoan ja kattauksen kanssa.
Anna kääntyi katsomaan häntä. Mikael ei ollut kysynyt, halusiko hän tulla. Hän oli jo päättänyt Annan puolesta sekä saapumisajan että sen, mitä tämä tekisi keittiössä.
— En tule, Anna sanoi.
Mikael oli juuri kumartunut avaamaan kengännauhojaan, mutta nosti päänsä.
— Mitä?
— En lähde vanhempiesi luo. En viideksi, en aikaisemmin enkä myöhemminkään.
Mikael suoristautui, riisui takkinsa ja heitti sen tuolin selkänojalle.
— Anna, älä aloita. Isällä on syntymäpäivä. Sinne tulee ihmisiä. Äiti on muutenkin hermona.
— Ja sinun mielestäsi minäkö olen jossain lomakeskuksessa?
— Miten tämä nyt sinuun liittyy? Mikael kurtisti jo kulmiaan. — Kyse on perheestä. Meidän pitää olla paikalla.
Anna laski kupin pöydälle niin terävästi, että lusikka kilahti sen reunaa vasten.
— Meidän vai minun?
Hänen mieleensä nousi saman tien edellinen perhejuhla.
Silloinkin Sari oli pyytänyt häntä “vähän auttamaan”. Mökillä oli koolla melkein koko suku: Mikaelin sisar lapsineen, täti Lahdesta, serkkuja, naapureita ja vielä muutama tuttava. Jo matkalla anoppi oli luetellut Annalle tehtävät: lihat, vihannekset, pöytä huvimajaan, astiat, kakku ja lapset. Mikael oli istunut ratissa ja nyökytellyt vain. Anna oli yrittänyt vitsailla, että hänet oli ilmeisesti palkattu apukäsiksi. Kukaan ei nauranut. Mikael oli todennut vain: “No sinultahan kaikki käy nopeasti.” Perillä Sari lähetti miehet saman tien grillin ääreen ja Annan keittiöön.
Niin siinä sitten kävi. Anna kulki lähes koko päivän keittiön ja huvimajan väliä. Hän pilkkoi salaatteja, kantoi lautasia, pyyhki pöydälle kaatunutta mehua, keräsi tyhjiä pulloja ja vahti, etteivät lapset ehtineet käsiksi kakkuun. Mikaelin sisar istui vieraiden seurassa, miehet hoitivat grillivartaita ja istahtivat sen jälkeen pöytään muiden kanssa. Anna söi kiireessä seisaaltaan tiskialtaan vieressä. Illalla Sari alkoi moittia hänen taloudenpitoaan kaikkien kuullen. Ensin majoneesia salaatissa, sitten mekkoa, sitten pölyä kotona. Kun Anna pyysi, ettei hänestä puhuttaisi sillä tavalla vieraiden edessä, anoppi vastasi: “Jos olisit kunnollinen emäntä, sinua ei tarvitsisi opettaa. Me emme etsineet pojallemme tällaista vaimoa.”
Joku nauroi vaivautuneesti, toinen käänsi katseensa pois. Mikael seisoi viinalasi kädessään ja sanoi: “Äiti, älä nyt noin kovasti… vaikka onhan tuossa osittain perää.” Anna tilasi taksin ja lähti kotiin yksin. Mikael palasi vasta aamuyöllä ja loukkaantui vielä siitä, että Anna oli hänen mukaansa pilannut juhlan.
Sen jälkeen Anna oli sanonut Mikaelille suoraan: hän ei enää lähtisi tämän vanhempien järjestämiin kokoontumisiin.
— No juuri sinua minä tarkoitan, Mikael jatkoi lopulta, aivan kuin keskustelu ei olisi katkennut hetkeksikään. — Sinua tarvitaan keittiössä. Äiti ei yksin saa sellaista pöytää kasaan, ja pitopalvelun tilaaminen olisi nyt silkkaa järjettömyyttä. Miksi maksaa ulkopuolisille, kun perheen kesken voidaan hoitaa kaikki?
Anna hymyili lyhyesti, ilman iloa.
— Ainakin olet tällä kertaa rehellinen. Ei enää sitä, että “meidän pitää olla yhdessä”, vaan suoraan: “sinua tarvitaan keittiössä”.
— Älä vääristele.
— Minäkö vääristelen? Viimeksi äitisi käytti minua kuin henkilökohtaista palvelijaa. Sen jälkeen hän ryöpytti minua koko suvun edessä. Sinä taas nyökyttelit vieressä. Ja nyt haluat viedä minut sinne taas etuajassa, jotta seisoisin lieden ääressä sillä aikaa kun te vietätte juhlaa.
— Sinä paisuttelet taas kaiken, kuten aina, Mikael tokaisi. — Se oli tavallinen perhetapaaminen. Olisit vain auttanut, siinä kaikki. Äiti on melkein kaksi kertaa sinua vanhempi.
— Ja minun itsekunnioitukseni on siis puolet vähemmän tärkeä, niinkö?
Mikael käveli olohuoneeseen ja pysähtyi Annan eteen.
— Kuuntele nyt tarkkaan, hän sanoi ja painotti jokaista sanaa. — Lauantaina me menemme. Piste. Sinä asut asunnossa, johon minun vanhempani antoivat rahaa kymmenen vuotta sitten. Voisit joskus elämässäsi osoittaa edes pientä kiitollisuutta.
Anna suoristi selkänsä.
— Me maksoimme heille kaiken takaisin. Viimeistä senttiä myöten. Tiedät sen erittäin hyvin.
— Maksoimme, koska minä raadoin.
— Koska me molemmat radoimme. Ja viimeisen erän suurin osa meni minun bonuksestani.
— Niinpä tietysti, Mikael irvisti halveksivasti. — Kohta varmaan väität, että olet rakentanut koko elämäsi yksin ilman kenenkään apua.
Anna oli kuullut tämän ennenkin. Vanhemmat olivat lainanneet rahaa kymmenen vuotta sitten, velka oli maksettu jo ajat sitten, mutta Mikael nosti asian esiin aina silloin, kun se sattui sopimaan hänen tarkoituksiinsa.
Mikael astui askeleen lähemmäs.
— En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi sinun pitää tehdä tästä tällainen numero. Istut hyvässä asunnossa, ajat autolla, jonka kustannuksista muuten minä maksan suurimman osan, mutta sinulta ei muka löydy voimia osoittaa vähän kunnioitusta minun perhettäni kohtaan.
— Kunnioitusta ei voi näytellä, Anna sanoi hiljaa. — Varsinkaan siellä, missä sitä ei osoiteta takaisin.
— Sinulla on joku ikuinen uhrikompleksi, Mikael heitti. — Kaikki käyttävät sinua hyväkseen, kaikki loukkaavat sinua, ja sinä olet aina se ainoa parka.
Anna oli saanut tarpeekseen samasta kaavasta. Ensin häntä pyydettiin kestämään perheen vuoksi, ja heti perään hänelle selitettiin, että hän oli taas ottanut kaiken liian henkilökohtaisesti.
Hän astui Mikaelin luo, ja hänen äänensä murtui itkuksi.
— Ei! Minä en enää lähde kanssasi vanhempiesi luo, Mikael! Viime kerta riitti, kun äitisi piti minua omana piikanaan ja sen jälkeen haukkui minut koko suvun edessä! Ja sinä et puolustanut minua, vaan seisoit siinä ja myötäilit häntä!
Mikael oli muutaman sekunnin hiljaa.
— Voi hyvänen aika, hän sihahti hampaidensa välistä. — Teet muutamasta huomautuksesta kokonaisen tragedian.
— Muutamasta huomautuksesta? Äitisi kutsui minua kaikkien kuullen huonoksi emännäksi, arvosteli ulkonäköäni ja huusi, ettei “tällaista vaimoa” ollut teille etsitty.
— Koska ethän sinä oikeasti mikään emäntä olekaan, Mikael päästi äkkiä suustaan. — Kotona on joka toinen päivä kuin kaatopaikalla, päivällinen on joko tilattu tai puolivalmis. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, äiti on oikeassa.