että Pekka siirteli äidilleen aivan valtavia summia. Kysyin häneltä silloin, oletko sinä varmasti tietoinen asiasta. Hän väitti pokkana, että tietenkin olet.
— En ollut, Anna vastasi hiljaa. — Minä uskoin, että Pekalla oli töissä vaikeuksia. Hän selitti, ettei palkkaa korotettu, bonuksia ei maksettu ja että häntä muka jatkuvasti savustettiin ulos tai lavastettiin syylliseksi johonkin.
— Älä nyt, Mika hymähti epäuskoisesti. — Kun olimme samassa työpaikassa, minä suorastaan kadehdin häntä. Meillä oli käytännössä sama asema ja samanlaiset tulokset, mutta hän sai enemmän rahaa kuin minä.
— Minulle hän kertoi täsmälleen päinvastaista.
— Niinpä. Taisi olla niin, että minäkin olin aika pahasti väärässä ystäväni suhteen.
Anna katsoi häntä vakavana.
— Minä haluan saada asuntoni takaisin. Tuletko oikeuteen tukemaan minua?
— Tulen, Anna. Ilman muuta, Mika lupasi. Hän sanoi pysyvänsä Annan rinnalla niin kauan kuin tämä saisi koko vyyhdin selvitettyä.
Asianajajan avulla Anna löysi vielä useita ihmisiä, jotka suostuivat todistamaan. Heidän kertomuksensa riittivät siihen, että Pekan toiminnasta voitiin avata myös rikosoikeudellinen tutkinta.
Vain muutamaa päivää ennen omaisuudenjakoa koskevaa istuntoa Pekka pyysi Annaa tapaamaan hänet. Paikaksi hän ehdotti sitä samaa kahvilaa, jossa oli aikoinaan kosinut. Anna ei voinut olla hymähtämättä katkerasti. Edellisellä kerralla Pekka oli luvannut hänelle rakkautta ja yhteisen elämän. Nyt sama mies oli viemässä häneltä sekä sydämen että kaiken, mitä kymmenen vuoden aikana oli rakennettu — suurimmaksi osaksi Annan rahoilla.
— Anna, älä tee itsestäsi naurettavaa, Pekka aloitti heti, kun he olivat istuutuneet. — Yksikään tuomioistuin ei jätä sitä asuntoa sinulle. Parhaassa tapauksessa voit saada minulta jonkin pienen korvauksen.
— Oletko noin varma?
— Olen. Kannattaisi joskus lukea lakia, entinen aviomies sanoi ja napsautti sormellaan kevyesti Annan nenänpäätä, aivan kuin puhuttelisi lasta.
Anna vetäytyi aavistuksen taaksepäin.
— No, jos minä häviän, sinähän voit sitten rauhassa tuoda uuden vaimosi minun kotiini.
— Minun kotiini, Pekka korjasi terävästi. — Niin, ja tulikin mieleen: haluatko sieltä jotain? Kodinkoneita? Huonekaluja? Jotain pientä muistoksi?
— En halua mitään.
— Järkevä päätös. Sinä et niillä tee mitään, mutta meille niistä on hyötyä. Olen silti reilu mies: tarjoan sinulle kahden tuhannen euron lähtörahan.
Anna nosti katseensa häneen. Hetken hän näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta sitten hänen huuliltaan karkasi kirkas nauru. Nauru yltyi niin, että hänen silmiinsä nousi vedet.
— Voi hyvänen aika! Lähtöraha! Kaksituhatta euroa! Mikä mieletön anteliaisuus! Anna sai sanottua naurunsa lomasta.
Pekan kasvoille nousi ilkeä ilme.
— Sinä olet kyllä… hän sihahti. — Et tule saamaan mitään. Itse kieltäydyit.
Oikeudessa Pekan osattomuuden osoittaminen asunnon hankintaan ei lopulta ollut lainkaan vaikeaa. Asianajaja toimitti tilitiedot sekä Pekan että Annan pankkitapahtumista. Niistä näkyi selvästi, mistä rahat olivat tulleet ja mihin ne oli käytetty. Lisäksi saatiin esiin todisteet siitä, että juuri Anna oli maksanut käsirahan, osallistunut korjauksiin ja hankkinut suurimman osan kalusteista. Olavi Laine sekä useat muut todistajat kertoivat oman osuutensa.
Ratkaisun jälkeen Pekka seisoi kadulla kalpeana, kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa. Hänen tuleva vaimonsa, kovaääninen ja röyhkeän oloinen nainen, räjähti raivoon kaikkien nähden.
— Hetkinen. Tarkoittaako tämä nyt sitä, ettei sinulla olekaan asuntoa?
— Siltä se näyttää, Pekka mutisi. Hän ei vieläkään saanut itseään irti oikeuden päätöksestä.
— Ja missähän me sitten muka asumme? naisen äänessä ei ollut enää pilkettä, vaan pelkkää purevaa halveksuntaa.
— Voisimmehan me aluksi olla sinun luonasi, Pekka ehdotti varovasti.
— Ei todellakaan. Minun kotiini sinulla ei ole asiaa. Kohta väittäisit vielä, että sekin on sinun asuntosi, ja heittäisit minut ja lapsen ulos kuin mikäkin ketku satukirjasta.
— Sitten vuokrataan asunto.
— Sinä vuokraat. Minä asun omassani. Ja kuule, isukki, puolen vuoden päästä sinulle koputtavat ulosottomiehet, nainen tokaisi, kääntyi kannoillaan ja marssi autolleen.
— He eivät pysty todistamaan mitään! Emme me ole edes naimisissa! Pekka huusi hänen peräänsä tarttuen viimeiseen oljenkorteen.
Nainen pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taakseen.
— Ensinnäkin dna-testi kertoo kyllä, kenen lapsi on. Toiseksi tänään ainakin kymmenen ihmistä kuuli sinun sanovan, että aiot mennä kanssani naimisiin ja että meille on tulossa vauva.
Samassa Pekka huomasi Annan. Tämä käveli kadun toisella puolella Mikan kanssa. Entinen vaimo ja entinen ystävä. Pekan mielessä välähti vain yksi sana: petturit.
— Miten sinä kehtasit tehdä tämän minulle! hän ärähti Annalle.
Anna pysähtyi rauhallisesti.
— Tehdä mitä? Vaatiako itselleni asunnon, jonka minä itse maksoin?
— Sinä olet valehtelija ja petturi!
— Odota nyt vähän. Etkö sinä ollut se, joka petti minua? Etkö sinä ajanut minut ulos kodistani?
— Sinähän lähdit itse!
— Niin lähdin. Sen jälkeen kun sanoit, ettet halua nähdä minua siellä enää seuraavana päivänä.
Pekka painoi katseensa alas, aivan kuin olisi yrittänyt näyttää katuvalta.
— Ehkä minä olin väärässä.
— Et ehkä, vaan aivan varmasti.
— Miten sinä uskallat puhua minulle noin! Kaikilta muilta olisin voinut odottaa tällaista, mutta sinulta…
Anna ei jäänyt kuuntelemaan loppua. Hän oli kuullut Pekalta jo tarpeeksi syytöksiä, valheita ja itse sääliin käärittyä vihaa. Mika avasi hänelle taksin oven, ja he nousivat autoon sanomatta enää sanaakaan. Taksin lähtiessä liikkeelle Pekka jäi keskelle katua yksin, ilman asuntoa, ilman vaimoa ja ilman ketään, johon olisi voinut enää nojata.
Illalla Anna palasi töistä omaan kotiinsa. Eteisessä paloi pieni lamppu, jonka valo oli jätetty häntä varten. Oven vieressä kissa siristeli silmiään tyytymättömänä: sen oli selvästi täytynyt herätä vastaanottamaan emäntänsä, eikä se pitänyt moista vaivannäköä lainkaan kohtuullisena.
Anna kumartui silittämään sitä, kaatoi ruokaa kuppiin ja meni sitten keittiöön lämmittämään illallista. Juuri kun hän oli saanut pöydän valmiiksi, ulko-ovi avautui. Eteisestä kuului lämmin, tuttu miehen ääni.
— Oletko jo kotona, rakas?
— Olen, kultaseni! Vaihda nopeasti vaatteet ja pese kädet. Ruoka on jo lämpimänä.
Mika ilmestyi keittiön ovelle hymyillen.
— Miten ihmeessä minulla on käynyt näin hyvä tuuri sinun kanssasi? Sinä olet oikea aarre.
— Siinä tapauksessa pidä minusta hyvää huolta, Anna vastasi hymyillen.
— Pidän kyllä, Mika sanoi hiljaa. — Varsinkin nyt, kun meille on tulossa vielä toinenkin aarre.
Hän astui Annan luo, kietoi käsivartensa tämän ympärille ja laski kätensä hellästi pyöristyneelle vatsalle.
— Hän potkaisi, Mika kuiskasi ihmeissään.
— Totta kai potkaisi. Hän tietää jo, kuinka kovasti häntä odotetaan ja rakastetaan.
Onni on sitä, että vierellä on ihminen, johon voi luottaa täysin. Ihminen, josta tietää varmasti, ettei hän petä eikä jätä silloin, kun häntä eniten tarvitsee.