— Olen äitini luona, Anna vastasi pidättyvästi.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Miksi jätit vieraat kesken kaiken? Miten kehtasit lähteä, kun meillä on ihmisiä kylässä? Ymmärrätkö lainkaan, millaiseen asemaan minut panit?
— Sinähän käskit minun tyhjentää asunnon aamuun mennessä.
— En minä tarkoittanut, että kesken juhlan! Nyt kaikki katsovat minua kuin olisin tehnyt jotain kauheaa…
— Ai niinkö? Anna kysyi liioitellun hämmästyneesti. — Ja mitähän he sitten sanovat?
— Älä teeskentele, ettet tajua! He luulevat, että minä ajoin sinut ulos!
— Niinhän sinä teitkin. Sinä häädit minut omasta kodistani.
— En, vaan pyysin sinua muuttamaan pois MINUN asunnostani, Pekka painotti tarkoituksellisen terävästi.
— Pekka, Annan äänessä kilahti loukattu viha. — Sinä tiedät aivan hyvin, että tämä koti on käytännössä minun ansiota. Minä säästin seitsemänkymmentä prosenttia käsirahasta. Ja sen jälkeen minä maksoin lainanlyhennyksiä kuukaudesta toiseen.
— No niin, anna tulla vain, Pekka sanoi loukkaantuneena. — Muistuta minua siitä, etten osannut luikerrella urallani ylöspäin niin kuin sinä, en saanut hienoa asemaa enkä suurta palkkaa. Muistuta siitäkin, että minut savustettiin ulos työpaikalta ja jäin ilman töitä. Arvasinhan minä, että vielä jonain päivänä kaivat kaikki epäonnistumiseni esiin ja alat vanhoilla päivillä syyttää minua jokaisesta leivänpalasta!
— Mitkä ihmeen vanhat päivät? Sinä et ole vielä edes neljääkymmentä! Anna naurahti kylmästi.
— Juuri niin! Täytän pian neljäkymmentä. Minä haluan perheen ja lapsia. Mutta sinun kanssasi se ei ole mahdollista…
Sillä hetkellä Pekka meni sanoissaan liian pitkälle. Anna puraisi huultaan ja katkaisi puhelun. Lapset… Heille oli sattunut hirvittävä onnettomuus, ja he olivat menettäneet ainoan tyttärensä. Silloin Pekka oli katsonut surun murtamaa vaimoaan ja sanonut, että heidän molempien täytyi saada paljon aikaa ennen kuin he voisivat edes harkita vanhemmuutta uudelleen. Mutta vaikka Anna oli myöhemmin vihjaillut kerta toisensa jälkeen, että kaipasi kotiin jälleen lapsen naurua, Pekka oli aina väistänyt keskustelun.
Puhelin alkoi soida uudelleen melkein heti.
— Älä ikinä lyö minulle luuria korvaan! Pekka kirkui.
— Älä huuda minulle, Anna vastasi niin rauhallisesti kuin kykeni.
— Lyhyesti sanottuna: odotan sinua maanantaina virastossa hoitamassa paperit kuntoon!
— Ei, Pekka. Me tapaamme oikeudessa.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Sitä, etten aio jättää asuntoa sinulle.
— Typerä nainen! Pekka purskahti nauruun. — Mikä tahansa tuomioistuin vilkaisee papereita ja nauraa sinut pihalle. Minä olen ainoa omistaja.
Pekka oli siinä valitettavasti oikeassa. Kun he olivat aikoinaan päättäneet ostaa asunnon, hän oli ehdottanut, ettei asiasta tehtäisi turhan monimutkaista. Asunto kirjattaisiin vain hänen nimiinsä. Hän oli vakuutellut, ettei sillä ollut mitään merkitystä, kenen nimi asiakirjoissa luki, sillä hehän olivat perhe. Jostain syystä Anna oli uskonut häntä.
— Mutta… hän yritti nyt vastustaa.
— Mutta mitä? Pekka keskeytti. — Minä tarvitsen sitä asuntoa enemmän kuin sinä. Menen naimisiin heti eron jälkeen, ja puolen vuoden kuluttua meille syntyy vauva. Sinun temppuilusi ei siis kiinnosta ketään.
Anna sulki puhelun uudelleen.
Puolen vuoden kuluttua? Siis sillä aikaa, kun hän oli paiskinut töitä kuin vetojuhta, hänen rakas aviomiehensä oli tapaillut jotakuta toista? Ei. Hän ei jättäisi Pekalle yhtään mitään vapaaehtoisesti. Hän taistelisi viimeiseen asti. Hetkessä kaikki lamaannus ja synkkyys pyyhkiytyivät pois kuin tuulen mukana.
— Olavi Laine? Hyvää päivää. Olen Anna, Pekka Korhosen vaimo. Muistattehan, hän työskenteli teillä jonkin aikaa? Anna sanoi saavuttuaan yrityksen johtajan luo, jossa hänen miehensä oli vielä hiljattain ollut töissä.
— Anna, päivää. Tietenkin muistan puolisonne. Ja muistan kyllä teidätkin, pitkä, iäkkäämpi mies vastasi vakaasti, ojensi kätensä ja viittasi sitten kahteen nojatuoliin. Siellä heidän olisi mahdollista keskustella hieman epävirallisemmin.
— Se on hyvä kuulla. Tarvitsisin apuanne.
— Millaista apua?
— Tarvitsen lausunnon Pekan luonteesta ja työskentelystä.
— Anna, tunnen teidät erinomaisena ammattilaisena ja, anteeksi suoruuteeni, hyvin viehättävänä naisena. Moni tuttavani on yrityksenne asiakas. Siksi toivon, että sallitte minun puhua täysin rehellisesti.
— Tietenkin, Anna vastasi yllättyneenä.
— En voi antaa Pekasta myönteistä lausuntoa.
— Miksi ette? Anna kysyi, vaikka kummallisella tavalla hän oli odottanut juuri tällaista vastausta. Ja se tuntui melkein helpotukselta.
— Ymmärrättehän, hän pääsi lähtemään ilman skandaalia ainoastaan teidän takianne. Kunnioitin ammattitaitoanne enkä halunnut sotkea teidän mainettanne hänen asioihinsa.
— Mitä te tarkoitatte?
— Vähän ennen henkilöstömuutoksia Pekka jäi kiinni petollisesta toiminnasta. Teidän on ehkä parempi olla tietämättä, millaisista summista oli kyse. Ja myöhemmin, kun hän oli lähtenyt meiltä, tein hieman taustaselvityksiä. Kävi ilmi, että lähes jokaisessa paikassa, jossa hän oli työskennellyt, hän oli yrittänyt pyörittää jonkinlaisia hämäriä järjestelyjä.
— Niinkö pitkälle se meni? Anna kysyi, eikä pystynyt peittämään helpottunutta innostustaan.
— Kyllä, mies sanoi ja katsoi häntä hämmästyneenä. — Voin sanoa saman minkä tahansa tuomioistuimen edessä.
— Olavi Laine, kiitos valtavasti. Juuri tämän halusinkin kuulla. Voitteko todella todistaa oikeudessa?
— Onko se tarpeen?
— On.
— Hyvä on, Olavi Laine kohautti hartioitaan. — Minulla ei ole mitään salattavaa. Minä hoidan liiketoimintani rehellisesti.
Mitä enemmän todistajia Anna löysi, sitä syvemmin häntä alkoi kauhistuttaa. Hän joutui myöntämään, ettei ollut tuntenut omaa aviomiestään lainkaan. Ystävien silmissä Pekka oli toki ollut mainio mies. Jokaisessa uudessa työpaikassa ihmiset olivat aluksi joutuneet hänen hurmaavuutensa pauloihin, mutta jonkin ajan kuluttua esiin oli alkanut nousta puuttuvia rahoja, outoja kuitteja ja selittämättömiä aukkoja. Vain Olavi Laine oli onnistunut saamaan Pekan kiinni itse teosta. Muilla ei ollut ollut tarpeeksi näyttöä, vaikka epäilyksiä oli riittänyt. Asuntoon liittyvä petos ei siis ollutkaan kaiken alku, vaan ainoastaan pieni osa paljon suurempaa kuviota.
— Anna, minä luulin, että sinä tiesit, Mika sanoi anteeksipyytävään sävyyn ennen oikeudenkäyntiä. Hän oli Pekan ystävä eikä näyttänyt vieläkään käsittävän, miten Pekka oli voinut tehdä Annalle niin.