Tyttärensä tietämättä Helena keräsi myös nuo rahat talteen, samaan pieneen säästökätköön, jotta Anna voisi jonain päivänä ostaa itselleen oman asunnon.
— Äiti! Minä pääsin sisään maksuttomalle opiskelupaikalle! — vastavalmistunut koululainen Anna riemuitsi niin, ettei meinannut pysyä paikoillaan.
— Mille alalle sinä nyt sitten päätit hakeutua? Helena kysyi.
— Kauppatieteisiin. Raha vetäköön rahaa puoleensa! Anna nauroi.
— Aivan oikein. Olen niin onnellinen, että saat kunnon koulutuksen.
— Äiti, yksi asia minun täytyy vielä kertoa… En opiskelekaan sen yliopiston paikallisessa toimipisteessä täällä meidän kaupungissamme, vaan varsinaisella kampuksella. Valintatoimistossa ehdotettiin sitä minulle, ja minä suostuin.
— Mitä se käytännössä tarkoittaa?
— Sitä, että olen aika kaukana sinusta…
Silloin Helena Virtanen oli purskahtanut itkuun. Ajatus tyttären päästämisestä maailmalle tuntui hänestä lähes sietämättömältä. Silti mahdollisuudet näyttivät niin hyviltä, ettei hän voinut asettua Annan tielle.
Kolmantena opiskeluvuotenaan Anna vuokrasi asunnon yhdessä ystävättärensä kanssa. He halusivat paikan, jossa voisi lukea tentteihin rauhassa ja hengähtää luentojen jälkeen ilman asuntolan hälinää. Myöhemmin ystävätär meni naimisiin, ja Anna etsi tilalle uuden kämppäkaverin. Kahdestaan asuminen tuli yksinkertaisesti halvemmaksi.
Kun Anna valmistumisen jälkeen palasi kotikaupunkiinsa, hän ilmoitti äidilleen heti alkuun:
— Äiti, rakastan sinua valtavasti, mutta minä aion asua omillani. Vuokraan jonkun kanssa asunnon puoliksi, ihan niin kuin yliopistoaikana.
— Mutta kulta, sinullahan on koti täällä, Helena hämmästyi.
— Ja sinulla on oma elämäsi, Anna vastasi hymyillen. — Sinähän olet menossa naimisiin. Vastavihittyjen kuuluu saada olla kahden, eikä aikuisen tyttären pidä pyöriä siinä jaloissa. Teille siis onnea ja rakkautta, minulle hyvä asunto ja järkevät kämppikset!
— Voi miten viisas tyttö minulla onkaan, Helena naurahti heltyneenä.
Anna löysi pian työpaikan ja vuokrasi asunnon yhdessä erään kollegansa kanssa. Hänen oma rakkauselämänsä ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen. Joitakin tuttavuuksia ja lyhyitä ihastuksia oli, mutta mikään niistä ei johtanut mihinkään vakavaan. Sen sijaan ensimmäinen kämppäkaveri meni puolen vuoden kuluttua naimisiin. Tilalle muutti toinen työtoveri — ja ennen pitkää hänkin löysi puolison.
Pikkuhiljaa yhteisissä tuttavapiireissä alettiin vitsailla, että Anna oli jonkinlainen onnenamuletti. Riitti, että asui hetken hänen kanssaan samassa asunnossa, ja yksityiselämä järjestyi kuin itsestään.
— Anna, sinä olet paras ystävä, mitä ihmisellä voi olla! Mika pakkasi matkalaukkujaan ja kiitteli entistä kämppäkaveriaan täysin vilpittömästi. Tosiasiassa hän oli itsekin ollut ihastunut Annaan, mutta Anna ei ollut koskaan vastannut hänen vihjailuihinsa samalla mitalla. — Ilman sinua en olisi ikinä tavannut elämäni rakkautta!
— Mene jo, Romeo, Julietasi luo! Anna nauroi. — Mutta auta minua ensin löytämään uusi kämppis.
— Se on jo hoidettu. Minulla on yksi työkaveri, Pekka. Aivan huipputyyppi! Mika nosti peukalon pystyyn ja loisti kuin vasta kiillotettu kuparipannu. — Siisti, fiksu, hyvätapainen. Ei aiheuta sinulle murheita, siitä voit olla varma.
Pekka osoittautui todellakin kiinnostavaksi mieheksi. Hän oli Annaa kolme vuotta vanhempi, työskenteli arvostetussa yrityksessä ja eteni urallaan vauhdilla.
Eräänä iltana he söivät keittiössä yhtä aikaa. Anna katseli vastapäätä istuvaa miestä ja kysyi lopulta:
— Pekka, miksi sinä et vuokraa kokonaan omaa asuntoa? Miksi haluat asua huoneessa kämppäkaverin kanssa?
— Miksi sinä et asu yksin? Pekka vastasi kysymykseen kysymyksellä. — Jos olen ymmärtänyt oikein, sinä olet yksi taloushallinnon ulkoistuspalveluja tarjoavan yrityksen perustajista.
— Niin, se pitää paikkansa. Yrityksemme on vielä nuori…
— …mutta jo aika tunnettu, Pekka täydensi. — Olen kuullut teistä paljon. Sanotaan, että asiakkaita riittää.
— Olet oikeassa, Anna myönsi hymyillen. Häntä lämmitti, että uusi kämppäkaveri ymmärsi arvostaa hänen työtään. — Säästän omaa asuntoa varten. Siksi minulle sopii hyvin jakaa vuokrakulut jonkun kanssa.
— Entä millaisia aiemmat kämppäkaverisi ovat olleet?
— Poikkeuksetta mielenkiintoisia ja kunnollisia ihmisiä.
Pekka hymyili ja sanoi sitten yllättäen:
— Tiedätkö, Anna, olen asunut kanssasi saman katon alla jo viikon. Sinä olet mainio kämppäkaveri. Minusta meidän olisi jo korkea aika sinutella.
— Sopii oikein hyvin, Anna vastasi.
Parin kuukauden kuluttua Anna tajusi rakastuneensa uuteen asuinkumppaniinsa. Sellaista hänelle ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin. Pekassa viehätti kaikki: silmät, hymy, partaveden tuoksu, huumorintaju ja tapa, jolla hän osasi kuunnella.
Kun heidän työaikansa menivät ristiin, he jättivät toisilleen keittiöön pieniä yllätyksiä. Aamuisin tai iltaisin pöydällä saattoi odottaa jotain hyvää ja sen vieressä lappu.
”Leivoin piirakan, mutta en jaksanut syödä kaikkea. Tiedän, että tulet tänään myöhään. Syö tämä illalliseksi!”
Sellaisia viestejä Pekka jätti usein, ja piirakka oli huolellisesti peitetty keittiöpyyhkeellä.
Anna vastasi samalla tavalla, jos lähti töihin ennen Pekkaa.
”Tässä on sinun aamupalasi: kaurapannari tuorejuustolla ja pienellä kalapalalla. Kerro, oliko hyvää?”
Eräänä päivänä Pekka pysähtyi Annan eteen tavallista vakavampana.
— Anna, minusta tuntuu, että olen rakastunut.
Nuo sanat kuullessaan Anna oli ensimmäistä kertaa vähällä itkeä Pekan takia. Muiden kämppäkavereiden puolesta hän oli aina osannut iloita vilpittömästi, kun nämä löysivät rinnalleen jonkun. Mutta tällä kertaa hän oli itse se, joka rakasti.
— Ymmärrän, hän sanoi hiljaa ja laski katseensa, ettei Pekka näkisi silmiin kohoavia kyyneleitä. — Siinä tapauksessa alan huomenna etsiä uutta kämppäkaveria.
— Hölmö, Pekka sanoi pehmeästi. — Sinähän se olet.
Samassa hän kosketti ensi kertaa Annan kättä. Kevyt hipaisu tuntui Annasta kuin sähköisku olisi kulkenut koko kehon läpi.
— Mutta jos et tunne samoin, meidän täytyy kai todella etsiä uudet asuinkumppanit, Pekka jatkoi varovasti.
— Ei tarvitse, Anna kuiskasi.
Muiston katkaisi puhelimen soiminen. Näytöllä luki yhä ”Rakas” — niin Pekka oli edelleen tallennettuna Annan puhelimeen.
— Anna, mitä tämä oikein tarkoittaa?! Missä sinä olet? Pekan hätääntynyt ääni kajahti luurista.