— Anna, me eroamme. Ole hyvä ja muuta täältä pois huomiseen mennessä.
— Mitä? Pekka, kuulinko minä oikein? Eroamme?
— Kyllä.
— Ja millä perusteella minun pitäisi lähteä omasta asunnostani?
— Omastasi? Nyt erehdyt, kultaseni. Tässä ovat paperit. Katso itse: ainoa omistaja olen minä.
Annan silmissä sumeni. Hän oli pyytänyt töistä vapaata, tullut kotiin tavallista aikaisemmin ja päättänyt järjestää miehelleen yllätyksen heidän hääpäivänsä kunniaksi. Keittiö oli täynnä itse tehtyjä ruokia, ja lisäksi hän oli tilannut herkkuja kotiinkuljetuksella. Vieraat saapuisivat tunnin kuluttua. Mutta kävikin ilmi, että yllätys oli valmisteltu hänelle itselleen — eikä todellakaan miellyttävä sellainen.
— Odota nyt. En ymmärrä yhtään. Onko tämä jokin pila?
— Ei ole pila. Olen tehnyt päätökseni, Pekka vastasi ja katseli Annaa ylimielisesti, selvästi nauttien tilanteen tuomasta yliotteesta.
— Minkä päätöksen? Anna ei vieläkään kyennyt käsittämään, mistä Pekka oikein puhui.
— Sanon vielä kerran: pakkaa tavarasi. Aamuun mennessä sinua ei saa enää olla täällä. Maanantaina kello kaksitoista tapaamme käräjäoikeuden kansliassa. Toivon, ettet ala järjestää mitään näytelmää.
Anna seisoi keittiössä sähkövatkain kädessään. Hetkeä aiemmin hän oli vatkannut kermaa jälkiruokaa varten. Hyvän mielen viimeisetkin rippeet ja ilo ystävien näkemisestä liukenivat pois kuin hattara veteen.
— Pekka, mikä ero? Et voi olla tosissasi. Meillähän on tänään hääpäivä! Ystävät tulevat ihan kohta!
— Ystävätkö? Pekka kurtisti otsaansa, mutta hänen ilmeensä kirkastui pian. — Mainiota. Näytetään heille, että osaamme erota sivistyneesti. Se ei kuitenkaan muuta mitään. Muista: aamulla sinun pitää olla poissa.
Tunnin kuluttua asunto, jossa Anna ja Pekka olivat eläneet lähes kymmenen vuotta onnellisina, täyttyi ystävien puheensorinasta. Vieraat ojensivat kukkia ja lahjoja, lausuivat lämpimiä sanoja ja hymyilivät. Anna otti kaiken vastaan kiitollisesti, vaikka hänen sisällään myllersi. Pekka puolestaan pyysi säästämään onnittelut pöytään asti. Kun kaikki olivat viimein istuutuneet, hän nousi ja kohotti lasinsa ensimmäiseen maljaan.
— Haluan kiittää vaimoani Annaa kymmenestä hienosta avioliittovuodesta. Te tiedätte, kuinka paljon olemme kokeneet yhdessä ja miten vaikeitakin aikoja meillä on ollut. Meillä molemmilla on ollut nousumme ja laskumme, mutta olemme aina tienneet, että meillä on toisemme.
Vieraat alkoivat taputtaa. Pekka kuitenkin nosti kätensä merkiksi siitä, ettei ollut vielä lopettanut.
— Tänään juhlimme viimeistä vuosipäiväämme. Olemme päättäneet erota. Kiitän Annaa siitä, että hän on aina ollut tukenani, ja lupaan säilyttää häntä kohtaan lämpimän ja kunnioittavan asenteen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Jokainen katse kääntyi Annaan. Hän taisteli kyyneleitä vastaan, pakotti kasvoilleen vieraanvaraisen hymyn ja nousi vastaamaan maljaan.
— Kiitos sinullekin, Pekka, siitä että olit mieheni. Toivon, että elämäsi järjestyy hyvin.
Ystävät vaikenivat hämmentyneinä. Pekkaa ja Annaa oli pidetty lähes täydellisenä parina, joten uutinen järkytti heitä melkein yhtä paljon kuin Annaa puolitoista tuntia aiemmin.
Jonkin ajan kuluttua Anna pyysi anteeksi ja sanoi päänsä olevan kipeä. Hän vetäytyi makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Mitä hänen oikein pitäisi ottaa mukaansa? Vaatteita alkuun, valokuvat, kannettava tietokone, kissan kuljetuskoppa. Entä muuta? Astiat, huonekalut, peitot? Ei, se olisi pikkumaista. Ei peittoa ja patjaa voinut ryhtyä leikkaamaan kahtia. Eikä kaappia tai televisiota voinut sahata puoliksi.
Eteisestä kantautui Mika-nimisen ystävän ääni. Hän oli yksi Pekan ja Annan yhteisistä tuttavista.
— No huh, Pekka, te kyllä osaatte yllättää! En ole ennen ollut mukana anti-hääpäiväjuhlissa. Miten ihmeessä Anna suostui tällaiseen?
— Hän on minulla aivan mahtava nainen, Pekka totesi peittelemättömällä ylpeydellä.
— Tiedänhän minä, minähän teidät aikoinaan esittelin. Kadun sitä vieläkin, Mika virnisti. — Olisipa minullakin tuollainen. Minun entinen vaimoni vain nalkutti jatkuvasti: milloin rahaa oli liian vähän, milloin huomiota.
— No mene ja nai Anna, hänhän on kohta melkein vapaa. Ja sinähän olet jo eronnut.
Miehet nauroivat. Mikan naurussa kuului kevyt kateuden sävy, Pekan naurussa taas omahyväisyys ja tyytyväisyys siitä, kuinka näppärästi hän oli järjestänyt kaiken.
Tavaroita kertyi lopulta yllättävän vähän. Vieraat eivät edes huomanneet, milloin Anna puki takin ylleen ja poistui asunnosta laukku sekä kissan kuljetuskoppa mukanaan. Alhaalla odotti taksi.
Puolen tunnin kuluttua Anna istui äitinsä Helena Virtasen keittiössä ja itki hillittömästi.
— Anna, tyttäreni, mitä on tapahtunut? Helena Virtanen oli nähnyt lapsensa yhtä onnettomana viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Annan isä oli kuollut.
— Äiti, kaikki oli virhettä. Hän sanoi haluavansa erota. Hän väitti, että asunto on hänen. Ja käski minun häipyä sieltä.
— Kuka? Pekka? Helena ehti lausua nimen ja painoi heti kätensä suunsa eteen. Hänen rakas vävynsä ei voinut tehdä mitään sellaista.
— Kyllä. En tiedä miksi.
— Ja mitä sinä teit?
— Pakkasin tavarani ja lähdin.
— Voi tyttöni… äiti huokaisi ja pudisti päätään.
Anna istahti lempinojatuoliinsa. Äkillisestä muutosta järkyttynyt kissa kiipesi saman tien hänen syliinsä ja painautui pelokkaana emäntäänsä vasten. Anna silitti lemmikkinsä pehmeää turkkia ja antoi ajatustensa kulkea elämänsä tärkeimpiin hetkiin.
Hän oli alkanut tehdä töitä jo koululaisena. Anna etsi aina sellaisia pieniä keikkoja, joista maksettiin heti: hän jakoi mainoslehtisiä, teki kyselyhaastatteluja, kitki kesäisin kaupungin kukkaistutuksia ja auttoi mökkinaapureita kasvimailla. Helena Virtanen ei ollut voinut kylliksi iloita ahkerasta tyttärestään, joka halusi auttaa kotona. Osa ansioista sujahti Annan omaan säästöpossuun, osa päätyi äidille. Nekin rahat Helena pani kaikessa hiljaisuudessa syrjään.