Sitten käytävästä kuului askelia. Hetken kuluttua hänen äänensä kantautui taas oviaukosta, mutta sävy oli muuttunut täysin. Siinä ei ollut enää teennäistä lempeyttä, vaan kireää vihaa, joka suhisi hampaiden välistä.
— Sinä tulet vielä katumaan tätä! Antti kyllä näyttää sinulle! Tätä ei jätetä tähän!
En vastannut hänelle mitään. Seisoin selkä ovea kohti ja odotin.
Puhelimessa päivystäjä kysyi, tarvitaanko paikalle myös ambulanssia.
— Ei, sanoin. — Tarvitsen poliisin. Asunnossani on ihminen, jolla ei ole lupaa olla siellä.
Suljin silmäni hetkeksi ja yritin saada hengitykseni rauhoittumaan.
Vieraan ruoan haju leijui edelleen raollaan olevasta ovesta porraskäytävään. Se sekoittui mielessäni persikantuoksuiseen kylpytakkiini, siihen samaan, jonka tuo nainen oli vetänyt päälleen kuin se olisi aina kuulunut hänelle.
Kuulin, kuinka hän puhui puhelimessa. Ääni oli vaimeampi kuin äsken, mutta yksittäiset sanat erottuivat silti.
— Antti, tule tänne heti. Hän ei päästä minua sisään!.. Heitti minut ulos!.. En minä ole häneen koskenut!.. Hän itse!.. Niin, kuvaa minua puhelimella!.. Mitäkö sinun pitää tehdä? Tulet tänne ja selvität tämän!
Nojauduin seinään.
Sydän hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin se olisi noussut kurkkuun asti.
En tiennyt, tulisiko Antti todella paikalle.
Sen kuitenkin tiesin, että ensimmäistä kertaa koko iltana toimin niin kuin minun piti. Ja ensimmäistä kertaa viikkoihin en antanut kenenkään muun päättää puolestani.
Seisoin porrastasanteella ja pidin katseeni puhelimen näytössä. Tallennus oli yhä käynnissä. Kulmassa vilkkuva punainen piste sykki tasaisesti kuin pieni sydän. Nainen, minun kylpytakkini yllään, ilmestyi välillä oviaukkoon ja katosi sitten taas syvemmälle asuntoon. Joka kerta, kun hän kulki käytävän poikki, kuulin hänen paljaiden jalkojensa läpsähtelevän lattiaa vasten.
Oven takaa hänen puheensa jatkui. Hän ei enää yrittänyt kuulostaa ystävälliseltä.
— Miksi sinä edes kuuntelet häntä, Antti! Hän ajaa minua pois!.. En ole tehnyt hänelle mitään!.. Seisoo tuolla rappukäytävässä ja kuvaa minua kuin jotain varasta!.. Tuletko sinä vai et?.. Minua alkaa olla tämä kaikki jo myöten täynnä!.. Mikä poliisi? Minähän soitan kohta itse ja sanon, että minua pahoinpidellään täällä!
En sekaantunut hänen puheluunsa. Odotin vain.
Muutaman minuutin kuluttua portaikosta kuului askelten ääni. Ensimmäisenä mieleeni välähti, että Antti oli ehtinyt paikalle, mutta askelten rytmi oli rauhallinen ja raskas. Tasanteelle nousi kaksi poliisia.
He tervehtivät ja esittäytyivät. Vanhempi heistä, harmaantuneine ohimoineen ja väsyneine kasvoineen, katsoi ensin minua ja sitten ovea, jonka raosta pilkisti ruudullinen kassi.
— Te soititte? hän kysyi.
— Kyllä, vastasin ja pysäytin puhelimen tallennuksen. — Asunnossani on vieras nainen. Hän tuli sisään tietämättäni ja ilman lupaani. En ole kutsunut häntä tänne.
— Miten hän on päässyt asuntoon? nuorempi poliisi kysyi. Hänen ilmeessään vilahti varovainen epäilys.
— Hänellä on avain, jonka hän on saanut tuttavaltani. Tuttavani otti sen minulta kysymättä. Vara-avain katosi eilen. Minun käsitykseni mukaan kyse on luvattomasta tunkeutumisesta kotiini.
Poliisit vaihtoivat lyhyen katseen.
— Mennään katsomaan, vanhempi sanoi.
Astuimme sisään asuntoon. Ruoan haju oli sisällä vielä voimakkaampi, paksu ja tunkeileva. Keittiössä jokin kiehui liedellä. Nainen ilmestyi eteiseen ja pysähtyi kädet lanteilla. Hänellä oli edelleen minun kylpytakkini päällään, mutta vyö oli auennut, ja helmat roikkuivat niin, että hänen polvensa näkyivät.
— No vihdoin! hän huudahti nähdessään virkapukuiset miehet. — Hän yrittää heittää minut ulos! Minä olen hänen sulhasensa äiti, uskokaa nyt! Minut on kutsuttu tänne!
— Kuka teidät kutsui? vanhempi poliisi kysyi.
— Poikani. Antti. Hän on käytännössä hänen miehensä. Antti sanoi minulle, että äiti, mene vain edeltä ja asetu taloksi. Ja nyt tämä järjestää kohtauksen.
Seisoin vähän sivummalla ja katsoin häntä. Rintaani nousi kuvotus.
— Minulla ei ole sulhasta, sanoin selvästi. — Minulla on tuttava. Hän ei asu täällä. Hänellä ei myöskään ollut mitään oikeutta jakaa asuntoni avaimia kenellekään.
— Hän antoi avaimet minulle itse! nainen kivahti ja osoitti sormellaan eteisen koukkuja. — Tuolla ne ovat, kylpytakin taskussa. Ja kylpytakin hän muuten antoi minulle ihan itse.
— En ole antanut teille mitään, vastasin.
Vanhempi poliisi kohotti kätensä rauhoittavasti.
— Otetaan tämä järjestyksessä. Onko teillä henkilöllisyystodistusta? Kuka te olette?
Nainen huokaisi äänekkäästi, kumartui seinän vieressä olevan kassinsa puoleen ja alkoi penkoa sitä. Hetken kuluttua hän veti esiin kuluneen henkilökortin ja ojensi sen poliisille.
— Siinä. Helena Korhonen. Osoite on muualla päin Suomea. Mutta minä tulin tänne poikani luo. Tai tarkemmin sanottuna miniäni luo. Hän vain, nainen nyökkäsi minuun päin, — osoittautui täydeksi ilkiöksi.
— Pidetään kielenkäyttö asiallisena, vanhempi poliisi huomautti.
— Mitä minä muka väärin sanoin? Totuusko se noin kirpaisee?
Tunsin käsieni alkavan täristä. En kuitenkaan antanut sen näkyä.
— Tämä nainen tuli asuntooni luvatta, sanoin. — Hän otti tavaroitani, penkoi kaappejani ja puki päälleen minun kylpytakkini. Haluan, että hän poistuu täältä.
— Minä en lähde mihinkään! Helena Korhonen parahti. — Olen juuri tullut! Minne minun muka pitäisi mennä? Tavaranikin ovat täällä!
— Te keräätte omat tavaranne ja viette ne mukananne, vanhempi poliisi sanoi rauhallisesti. — Jos asunnon haltija ei hyväksy oleskeluanne täällä, teidän on poistuttava.
— Entä jos en poistu? Hän risti käsivartensa rinnalleen.
— Silloin teidät voidaan viedä poliisiasemalle asian selvittämistä varten. Jos vastustatte, siihen voi tulla lisäksi järjestystä koskeva rikkomus.
Helena Korhonen avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin oven takaa kuului nopeita askelia.
Käännyin katsomaan.
Antti.
Hän ryntäsi tasanteelle hengästyneenä. Hänellä oli sama paita kuin eilen, nyt vain ryppyisenä, aivan kuin hän olisi istunut pitkään autossa. Hän pysähtyi oviaukolle ja katsoi vuoroin minua, äitiään ja poliiseja.
— Mitä täällä tapahtuu? hän puuskahti.
— Antti! Helena Korhonen syöksähti hänen luokseen ja tarrautui hänen käsivarteensa. — He ajavat minua ulos! Ja hän kuvasi minua! Voitko kuvitella? Minä tulin tänne hyvällä, ja hän kutsuu poliisit!
Antti kietaisi toisen kätensä äitinsä ympärille. Toisella hän suoristi paitansa kaulusta. Sitten hän katsoi minuun. Hänen katseessaan ei ollut säikähdystä eikä anteeksipyyntöä. Vain ärtymystä.
— Mitä sinä oikein teet? hän kysyi hiljaa. — Miksi sinun piti soittaa poliisit?
— Äitisi tuli asuntooni ilman lupaani, vastasin. — Ja kieltäytyy lähtemästä.
— Ei hän ole “äitisi”, vaan minun äitini, Antti korjasi kuivasti. — Hän tuli auttamaan. Minä annoin hänelle avaimet. Sanoithan sinä itse, että sinulla on vara-avain lojumassa turhan panttina.
Katsoin häntä enkä ollut enää varma, tunsinko edessäni seisovaa ihmistä lainkaan.
— En ole antanut sinulle lupaa ottaa tavaroitani, Antti. Kävit eilen luonani vain hetken. En silloin huomannut, että otit avaimen. Nyt ymmärrän, että teit sen tahallasi.
Hänen suupielensä vääntyi vinoon hymyyn.
— Tahallani? Miksi ihmeessä?
— Jotta äitisi pääsisi tänne ilman minua.
Antti pudisti päätään, kuin olisin juuri sanonut jotain naurettavaa.
— Sinä teet tästä paljon vaikeampaa kuin tämä on. Äiti halusi vain tutustua sinuun. Sinä taas järjestit täyden sirkuksen. Häpeäisit edes vähän, kun täällä on vieraita ihmisiäkin katsomassa.
— Minunko pitäisi hävetä? Katsoin Helena Korhosta, joka seisoi poikansa kyljessä kiinni ja tuijotti minua voittajan ilme kasvoillaan. — Minua hävettää ainoastaan se, että luotin sinuun.
Poliisit seurasivat tilannetta vaiti. Hetken kuluttua vanhempi heistä kääntyi jälleen Helena Korhosen puoleen.
— Teidän täytyy poistua asunnosta. Kerätkää tavaranne.
— Mutta Antti! Helena Korhonen puristi poikansa käsivartta.
— Kerää vain, Antti sanoi. — Mutta me tulemme vielä takaisin.
Hän lausui sen katsoen suoraan minuun.
— Kuulitko? Me palaamme. Ja sitten puhumme. Ei kuitenkaan nyt. Nyt vien äidin pois.
En vastannut.
Helena Korhonen alkoi mutisten tunkea kassiin vaatteita, jotka hän oli ehtinyt repiä minun kaapistani. En irrottanut katsettani hänestä hetkeksikään.
— Ne ovat minun tavaroitani, sanoin.