Antin äiti istui minun aamutakissani ja suunnitteli, mihin kaappi siirrettäisiin. Kun otin puhelimen esiin, hänen hymynsä hyytyi.
Avasin asunnon oven omalla avaimellani, ja jo ennen kuin ehdin astua kunnolla sisään, haju iski vasten kasvoja. Se oli paksu, tunkkainen ja täysin vieras. Sellainen tuoksu, joka jää ilmaan, kun ruokaa on keitetty pitkään ja jonkun muun tavoilla: liikaa paistettua sipulia, vetiseksi kiehuneita perunoita ja halpaa kasviöljyä. Se leijui eteisessä kuin kutsumaton vieras ja täytti koko asunnon.
Jäin kynnykselle seisomaan kengät jalassa.
Eteisessä nökötti kaksi valtavaa ruudullista kassia. Juuri sellaisia, joita näkee toreilla ja varastoissa, kun tavaraa kuljetetaan paikasta toiseen. Toinen oli jätetty auki, ja sen suusta roikkui minun mekkoni helma. Tunnistin sen heti. Vaaleansininen, pieniä kukkia täynnä. Olin käyttänyt sitä ystäväni syntymäpäivillä.
Makuuhuoneen ovi oli levällään. Vaatekaappi ammotti avoimena. Minun vaatteeni oli kasattu sängylle epämääräiseksi röykkiöksi. Osa riippui lattialle saakka, osa oli tungettu huolimattomasti vieraaseen muovipussiin.
Käänsin hitaasti katseeni olohuoneen suuntaan.
Minun sohvallani istui nainen.
Hän oli kookas, leveäharteinen ja raskasliikkeisen näköinen. Käsivarret olivat pehmeät ja löysät. Hänen yllään oli minun persikanvärinen aamutakkini, jonka olin ostanut itselleni pitkän ja uuvuttavan työvuoron jälkeen ja jota olin säästänyt rauhallisia iltoja varten. Nyt se kiristi hänen rintansa kohdalta, eikä vyö ollut kunnolla kiinni, vaan kiskaistu jotenkin sinne päin.
Nainen istui rennosti levällään, aivan kuin olisi ollut omassa olohuoneessaan. Toisessa kädessään hän piteli minun kuppiani, josta nousi vielä höyryä. Toisella kädellä hän selaili lehteä, jonka olin aamulla jättänyt kesken.
Kun hän huomasi minut, hän ei hätkähtänyt. Ei säikähtänyt. Ei edes yrittänyt selitellä. Hän vain hymyili leveästi, paljasti suuret hampaansa ja nousi sohvalta niin kuin olisi ollut ottamassa vastaan odotettua ja mieluisaa vierasta.
— Yllätyyys! hän venytti sanaa iloisesti. — Minä olen Antin äiti. Nyt me tutustutaan!
En huutanut. En rynnännyt hänen luokseen. Jäin olohuoneen oviaukkoon seisomaan ja katsoin häntä tarkasti, yrittäen painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan. Päässä kohisi, mutta jossain syvällä sisälläni käynnistyi samalla kylmä ja lähes koneellinen harkinta.
Kissa.
Missä minun kissani oli?
Vilkaisin keittiöön. Se istui pöydän alla, korvat luimussa, ja tuijotti minua pyöreillä keltaisilla silmillään. Se pelkäsi. Siis tämä nainen oli jo ehtinyt säikäyttää sen. Kissa ei koskaan pelännyt vieraita. Se ei pelännyt oikeastaan ketään, paitsi talonmiestä viidennestä kerroksesta.
— Kuka te olette? kysyin, vaikka olin jo ymmärtänyt vastauksen. — Ja miten te olette päässeet minun asuntooni?
Nainen otti askeleen minua kohti hymyään menettämättä.
— No voi hyvänen aika, ei noin virallisesti tarvitse aloittaa! Antti antoi minulle avaimet. Hän sanoi, että sinä ilahtuisit. Mehän ollaan kohta melkein samaa perhettä.
Hänen äänensä oli tyyni, jopa lempeä, mutta siinä oli niin itsestään selvä varmuus, että hengitykseni salpautui hetkeksi.
— Mitkä avaimet? kysyin hitaasti. — Minulla oli vain yksi varasetti. Se riippui eteisen koukussa.
Nainen heilautti kättään kuin asia olisi ollut mitätön.
— Niin, sehän se. Nyt se on minulla. Antti sanoi, että sinä pärjäät ilmankin. Onhan sinulla oma avain, näin itse, kun tulit sillä sisään.
Katsoin oven vieressä olevaa koukkua. Se oli tyhjä. Juuri se vara-avain, jonka olin edellisenä päivänä aikonut siirtää laukkuuni, mutta jota en ollut enää löytänyt. Nyt tiesin, mihin se oli kadonnut.
— Antilla ei ollut mitään oikeutta antaa sitä teille, sanoin. — Tämä on minun asuntoni. Hän ei asu täällä.
Naisen otsa meni ryppyyn, ja hänen hymynsä muuttui kerralla kovaksi.
— Miten niin ei asu? Hänhän on sinun sulhasesi. Jos te kerran aiotte mennä naimisiin, niin tietenkin te myös asutte yhdessä. Ja minä asun teidän kanssanne. Minusta täällä on jo nyt oikein mukavaa. Se parvekkeellinen huone sopii minulle. Kävin aamulla katsomassa. Rauhallista, hiljaista. Linnutkin lauloivat.
Hän puhui aivan kuin olisi valinnut huonetta kylpylähotellista.
— Täällä ei ole mitään parvekkeellistä huonetta, sanoin.
— Kuinka niin ei ole? nainen puuskahti ja levitti käsiään. — Se huone tuolla keittiön vieressä. Siellähän oli vielä kaappikin. Minä siirsin sen.
Kävelin makuuhuoneeseen. Vaatekaappini oli tosiaan siirretty pois paikaltaan. Se oli työnnetty nurkkaan vinoon asentoon, ja seinän viereen sen entiselle paikalle oli ilmestynyt pieni, kasaan painunut matkalaukku. Lattialla sen vieressä oli vanha matkakassi, jonka suusta törrötti tyyny.
Nainen tuli perässäni ja jatkoi puhumista taukoamatta.
— En minä ole vielä kaikkia tavaroitani purkanut. Ajattelin, että ensin tavataan kunnolla ja sitten järjestellään asiat hyvässä hengessä. Älä sinä murehdi. En minä ole mikään hienostelija. Voin minä makuuhuoneessakin olla, kunnes päätätte remontista.
Pysähdyin ja käännyin häntä kohti.
— Mistä remontista?
— No kai sinä nyt ymmärrät, että kolmelle ihmiselle tällainen asunto on aika ahdas. Joku seinä pitää kaataa. Tai sitten parveke eristetään kunnolla. Antti sanoi, että sinulla on säästöjäkin. Niillä saatte tästä tehtyä oikein kelvollisen kodin.
En vastannut mitään. Poistuin makuuhuoneesta ja menin takaisin eteiseen. Nainen seurasi kintereilläni.
— Minne sinä nyt menet? hän kysyi. — Aiotko laittaa illallista? Ei tarvitse, minä keitin jo. Tosin sinulla ei juuri ollut ruokaa. Löysin vain puolikkaan pussin makaroneja ja jonkin kastikepurkin. Jouduin lisäämään omiani. Voit sitten myöhemmin katsoa, mikä on minun ja mikä sinun.
Avasin ulko-oven ja astuin porraskäytävään. Sitten käännyin ja katsoin naista suoraan silmiin.
— Te lähdette nyt. Omilla jaloillanne.
Hänen kulmakarvansa kohosivat aidon hämmästyneesti.
— Mitä tarkoitat?
— Te poistutte asunnostani, toistin. — Tai minä soitan poliisille.
Nainen veti kasvoilleen väkinäisen hymyn, mutta varmuus oli jo alkanut rakoilla.
— Mitä sinä nyt, kultaseni? Minähän tulin hyvällä. Antti tietää aivan varmasti, että olen täällä. Hän itse sanoi: mene vain, asetu taloksi. Olen hänen äitinsä. Minä autan teitä. Laitan ruokaa, siivoan, pidän kotia kunnossa. Ja sinä ajat minut ulos?
Hän risti käsivartensa rinnalleen ja katsoi minua uhmakkaasti.
— Minä en tunne teitä, sanoin. — Te olette tullut luvatta asuntooni. Olette koskenut tavaroihini. Pukenut päällenne minun aamutakkini. Ja nyt yritätte esittää, että minun pitäisi olla siitä kiitollinen. Niin ei tule tapahtumaan.
Hän hymähti halveksivasti.
— Kun Antti tulee, hän kyllä puhuu sinulle järkeä. Minun poikani on oikeudenmukainen mies. Hän selittää heti, miten asiat ovat.
— Antti ei tule tänne, sanoin.
— Vai ei? Ja miksei muka?
— Koska minä en aio soittaa hänelle.
Otin puhelimen taskustani.
Nainen perääntyi askeleen ja tarttui kädellään ovenpieleen.
— Mitä sinä oikein aiot? Kenelle sinä soitat?
En vastannut. Avasin kameran ja painoin tallennuksen päälle.
— Kello on varttia vaille kahdeksan, sanoin tasaisella äänellä ja suuntasin puhelimen häneen. — Olen oman asuntoni porraskäytävässä. Asunnon sisällä on minulle tuntematon nainen, joka kieltäytyy poistumasta.
Naisen kasvot kalpenivat.
— Kuvaatko sinä minua? Laita se puhelin pois!
Hän yritti peittää kasvojaan kädellään, mutta siirryin niin, että kuvaan jäivät sekä oviaukko että hänen hahmonsa minun aamutakissani.
— Olette tunkeutunut yksityiseen asuntoon. Teillä on päällänne minun omaisuuttani. Voitte odottaa poliisia tässä, tai minä menen alas ja soitan partion talon ulko-ovelle. Päätös on teidän.
Nainen veti henkeä nykäisten ja katsoi minua kuin näkisi minut ensimmäistä kertaa.
— Sinä olet sekaisin, hän kuiskasi.
— Ehkä, vastasin. — Mutta minä olen omassa kodissani. Te ette ole.
Astuin kaiteen viereen ja näppäilin numeron.
Toisessa päässä vastasi päivystäjän ääni.
Sanoin osoitteen.
Oviaukossa seisonut nainen päästi äkkiä kuuluvan henkäyksen ja katosi asunnon sisäpuolelle. Hetkeä myöhemmin sisältä kuului terävä, vihainen ääni, kuin jokin laatikko olisi työnnetty rajusti kiinni.