— En minä niitä tarvitse, Helena tiuskaisi. — Katsoin vain, mitä sinulla oikein on. Roskaa kaikki.
Hän veti aamutakin päälle oman neuletakkinsa ja kumartui kiskomaan kenkiä jalkaansa.
— Aamutakki jää tänne, lisäsin.
— Mitä? Helena kääntyi minuun päin. — Sehän on nyt minun. Olen ollut se päälläni.
— Se on minun aamutakkini, sanoin rauhallisemmin kuin olisin uskonut pystyväni. — Antakaa se takaisin.
— Antti! Helena Korhonen parahti ja katsoi poikaansa kuin olisi kokenut hirvittävän vääryyden. — Hän ei anna minun edes pitää yhtä aamutakkia! Millaisia ihmisiä täällä oikein on!
Antti heilautti kättään kyllästyneenä.
— Äiti, ota se pois. Älä nyt ala.
Helena avasi vyön vihaisesti nykäisten ja veti aamutakin päänsä yli. Sen alta paljastuivat ryppyinen t-paita ja väljät kotihousut. Hän paiskasi vaatteen minua kohti.
— Tukehdu siihen, hän sylkäisi.
Otin aamutakin vastaan kahdella sormella, ikään kuin se olisi ollut likainen rätti, ja laskin sen eteisen lipaston päälle. Sitten käännyin poliisien puoleen.
— Haluan, että luvaton tunkeutuminen asuntooni kirjataan, sanoin. — Ja teen ilmoituksen avaimen varastamisesta.
— Minä palautan avaimen, Antti sanoi nopeasti.
Hän kaivoi taskustaan pienen avaimenperän ja laski sen hyllylle.
— Siinä. Ota.
— Se ei poista sitä, mitä olet tehnyt, vastasin.
— Mitä minä muka olen tehnyt? Hän siristi silmiään. — Annoin äidille avaimen, jotta hän pääsi sisään. Sinähän itse sanoit, että olemme nyt samaa perhettä.
— En ole koskaan sanonut niin.
— No, annoit ymmärtää.
— Antti, me olemme seurustelleet alle kuukauden, sanoin ja tunsin ääneni kovenevan. — En ole kertaakaan väittänyt, että olisimme perhe. Enkä varsinkaan ole antanut sinulle lupaa muuttaa äitiäsi minun kotiini.
Antti nosti katseensa kattoon, aivan kuin olisi kutsunut näkymättömiä todistajia paikalle.
— Tätä se on aina naisten kanssa. Ensin kaikki kelpaa, ja sitten alkaa valitus. Sinähän itse sanoit olevasi yksinäinen. No, äiti tuli. Asukaa yhdessä. Sinä et osaa edes laittaa ruokaa kunnolla, hän voisi opettaa.
Puristin käteni nyrkkiin.
— Ulos.
— Mitä?
— Ulos minun asunnostani. Ja vie hänet mukanasi.
Vanhempi poliisi astui lähemmäs Anttia.
— Nuori mies, älkää pahentako tilannetta. Ottakaa äitinne mukaan ja poistukaa. Voitte jatkaa keskustelua myöhemmin, jos siihen on asiallinen tarve.
Antti tuijotti minua pitkään, poraten katseellaan melkein reiän otsaani. Lopulta hän tarttui äitiään käsivarresta ja ohjasi tämän ovea kohti. Ohi kulkiessaan Helena Korhonen tönäisi minua tahallaan olkapäällään.
— Me tapaamme vielä, hän sihisi.
— Epäilen, vastasin.
Kun heidän askeleensa katosivat rappukäytävään, poliisit jäivät vielä kirjaamaan tapahtuneen. Allekirjoitin paperit. Vanhempi konstaapeli neuvoi vaihtamaan lukot mahdollisimman pian ja sanoi, että jos Antti ilmestyisi uudelleen, minun ei pitäisi jäädä selittelemään hänen kanssaan, vaan soittaa heti apua.
Kun ovi heidänkin jälkeensä sulkeutui, asuntoon tuli hiljaisuus.
Se ei kuitenkaan ollut minun hiljaisuuttani.
Vieraan ihmisen haju leijui yhä huoneissa. Keittiön liedellä seisoi kattila, jossa oli puoliksi kypsynyttä pastaa. Altaassa lojui minun lusikoitani ja joku haljennut lasi, joka ei kuulunut minulle. Kissa kömpi varovasti pöydän alta, tuli luokseni ja painoi kylkensä sääreeni.
Istahdin lattialle ja aloin itkeä.
En romahtanut äänekkäästi enkä nyyhkyttänyt. Kyyneleet vain valuivat kasvojani pitkin, kuumina ja vihaisina. Istuin siinä ja katselin ympäriinsä: lattialle levitettyjä vaatteita, tyhjää naulakkoa, eteisen nurkkaan jätettyä vierasta matkalaukkua.
Jonkin ajan kuluttua pakotin itseni nousemaan. Etsin lukkosepän numeron ja sovin lukkojen vaihdosta seuraavaksi aamuksi. Sen jälkeen soitin ystävälleni ja pyysin häntä tulemaan luokseni.
Hän saapui noin tunnin päästä. Emme puhuneet aluksi juuri mitään. Keräsimme yhdessä tavarani takaisin paikoilleen, heitimme pois vieraiden jättämät ruoantähteet ja avasimme ikkunat, jotta asunto tuulettuisi. Hän ei udellut. Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä.
Vasta myöhemmin, kun istuimme keittiössä teekuppien ääressä, hän kysyi hiljaa:
— Oletko varma, että tämä oli tässä?
— Olen, sanoin.
Mutta olin väärässä.
Seuraavana päivänä olin palaamassa töistä kotiin, kun puhelimeni soi. Näytössä oli tuntematon numero. Annoin sen soida hetken, sillä en olisi halunnut vastata kenellekään. Lopulta painoin vihreää luuria.
Toisesta päästä kuului naisen ääni.
— Oletko Laura?
— Olen.
— Nimeni on Sari. Olen Antti Korhosen entinen vaimo.
Pysähdyin keskelle katua.
— Kuuntelen.
— Meidän täytyy puhua. Heti. Sinä et tiedä, mihin olet sotkeutunut.
Tunsin, kuinka jokin sisälläni kiristyi pieneksi ja kovaksi solmuksi.
— Kertokaa sitten.
— Ei puhelimessa. Tavataan kasvotusten. Huomenna. Tämä ei ole asia, jonka voi selittää näin.
Hän mainitsi kahvilan, joka sijaitsi melko lähellä kotiani.
Suostuin.
Kun puhelu päättyi, jäin vielä pitkäksi aikaa seisomaan paikalleni ja tuijottamaan puhelimen pimeää näyttöä.
Ymmärsin, että jokin aivan toisenlainen tarina oli vasta alkamassa.
Saavuin kahvilaan kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa. Valitsin pöydän ikkunan vierestä, tilasin mustaa teetä ja jäin seuraamaan kadulla kulkevia ihmisiä. Päässäni pyörivät edellisen illan puhelun palaset: vieras naisääni, lyhyet lauseet, kiireinen pyyntö tavata.
En tuntenut Saria lainkaan. Silti kaiken tapahtuneen jälkeen jokin minussa sanoi, että hänen sanansa olisivat tärkeitä. Että minun olisi kuultava ne, vaikka en haluaisi.
Hän tuli sisään tasan kolmelta.
Sari oli lyhyehkö, laiha nainen, jonka silmissä näkyi uupumus. Hän oli pukeutunut vaatimattomasti mutta siististi. Kädessä hänellä oli kulunut käsilaukku. Hän pysähtyi ovelle, silmäili kahvilaa, huomasi minut ja käveli pöytääni kohti.
— Laura? hän kysyi.
— Kyllä. Hei.
Sari istui minua vastapäätä, laski laukkunsa viereiselle tuolille ja huokaisi syvään, kuin olisi kantanut jotain raskasta mukanaan koko matkan.
— Kiitos, että tulit, hän sanoi. — Tiedän, että tämä tuntuu oudolta. Mutta sinun on pakko saada tietää, kenen kanssa olet tekemisissä.
Työnsin teekuppia hieman syrjään ja katsoin häntä suoraan silmiin.
— Minä kuuntelen.
Sari oli hetken hiljaa. Hän näytti keräävän rohkeutta. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli matala, mutta siinä ei ollut epäröintiä.
— Olin naimisissa Antti Korhosen kanssa viisi vuotta. Tapasimme pian sen jälkeen, kun olin ostanut oman asuntoni. Aluksi hän oli huomaavainen ja lämmin. Hän jaksoi sanoa, että oli odottanut koko elämänsä juuri minunlaistani naista. Puolen vuoden kuluttua hänen äitinsä asui jo minun kotonani.
Sama puristava tunne palasi vatsaani.
— Helena tuli muka viikoksi kylään, Sari jatkoi. — Sitten viikko muuttui kuukaudeksi. Sen jälkeen hän ilmoitti olevansa sairas eikä voinut palata omalle paikkakunnalleen. Antti painosti minua koko ajan: “Äiti on iäkäs, häntä täytyy auttaa, sinähän olet hyvä ihminen.” Minä annoin periksi. Ja siitä alkoi helvetti.
Hän otti hörpyn vesilasista, jonka tarjoilija oli tuonut pöytään.
— Helena Korhonen pani koko asunnon uusiksi. Hän heitti tavaroitani pois, osti omat verhot, omat astiat, omat matot. Antti lopetti työnteon ja jäi kotiin “etsimään itseään”. Niin hän sanoi. Hänen äitinsä taas toisteli päivästä toiseen, että olin kelvoton vaimo, etten osannut laittaa ruokaa ja että minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että he ylipäätään suostuivat asumaan kanssani.
Kuuntelin keskeyttämättä.
— Kun yritin saada heidät lähtemään, Antti järjesti hirveän kohtauksen, Sari sanoi. — Hän huusi niin, että naapurit kuulivat. Väitti minun heittävän hänen sairaan äitinsä kadulle. Hän teki minusta muiden silmissä hysteerisen ja julman. Ja sitten hän vei asuntoni paperit.
— Mitä? sana karkasi suustani.
Sari nyökkäsi synkästi.
— Hän yritti järjestää asunnon lahjoituskirjalla itselleen. Tai heille. En tiedä, miten pitkälle suunnitelma oli viety, mutta Helena oli löytänyt joitakin tuttuja, joiden piti muka auttaa asiassa. Minut pelasti vain se, että tajusin mennä ajoissa juristin puheille ja tehdä rikosilmoituksen. Mutta eivät he siihen lopettaneet. He uhkailivat, päivystivät taloni edessä ja soittelivat vanhemmilleni. Väittivät, että minä olin varas.
Sari vaikeni ja laski katseensa pöydän pintaan.
— Sain avioeron vasta oikeuden kautta. Antti ei suostunut siihen, vaan pitkitti kaikkea niin paljon kuin pystyi. Lopulta ero kuitenkin tuli voimaan. Asuntoni sain pidettyä. Mutta rauhaan he eivät minua jättäneet ennen kuin muutin kokonaan toiselle paikkakunnalle.
Hän nosti katseensa minuun.
— Sain tietää, että Antti oli alkanut etsiä uutta naista. Kun kuulin sinusta, päätin varoittaa. He eivät pysähdy omin päin. He ovat jo kerran yrittäneet viedä toiselta ihmiseltä kodin. Nyt heillä on uusi kohde.
Minä en saanut sanaakaan suustani. Tee oli ehtinyt jäähtyä.