Hän oli väittänyt, että ”tuo tyttö oli suunnitellut kaiken alusta asti”, ettei ”kunnollinen ihminen käyttäydy noin” ja että ”Mika on aivan liian kiltti ja sinisilmäinen”.
Olavi ei sen sijaan korottanut ääntään. Hän soitti Lauralle itse, asiallisesti, melkein lämpimään sävyyn. Hänen mukaansa kaikesta voitiin aina päästä sopimukseen. Perhe, hän muistutti, merkitsi kompromisseja. Hän oli kuulemma valmis keskustelemaan.
— Minulla ei ole mitään sovittavaa, Laura sanoi. — Hyvää päivänjatkoa.
Sitten hän katkaisi puhelun.
Ensimmäiset kaksi viikkoa Laura asui Aili-tädin luona. Aili oli hänen äitinsä sisko, kuusissakymmenissä oleva yksineläjä, jolla oli kotona kaksi kissaa, parvekkeella tomaatintaimia ja harvinainen kyky olla utelematta asioita, joita toinen ei halunnut kertoa. Laura nukkui pienen huoneen sohvalla. Aamuisin hän heräsi radion hiljaiseen puheensorinaan ja kahvin tuoksuun, joka leijui keittiöstä. Päivä päivältä hänen oli helpompi hengittää.
Sitten hän löysi vuokra-asunnon. Se oli pieni koti vanhan tiilitalon kolmannessa kerroksessa, rauhallisella alueella. Huoneissa oli korkeat katot ja suuret ikkunat. Ikkunalaudalle joku edellisistä asukkaista oli unohtanut ruukun, jossa nökötti kuivettunut kaktus. Laura osti uutta multaa, istutti kasvin uudelleen ja siirsi sen aurinkoisimmalle paikalle.
Viikon kuluttua kaktus alkoi näyttää elonmerkkejä.
Laura piti sitä hyvänä enteenä.
Työkin tuntui nyt toisenlaiselta. Se ei enää ollut väline, jolla rahoitettiin muiden mukavuutta, vaan jotakin omaa, hänen itsensä rakentamaa. Hän sai paikan arkkitehtitoimistosta, johon oli jo pitkään toivonut pääsevänsä. Palkka oli kohtuullinen, ja työyhteisö osoittautui eläväiseksi mutta hyväntahtoiseksi. Esihenkilö, noin nelikymppinen Johanna, sanoi hänelle heti ensimmäisenä päivänä:
— Meillä ei leikitä mitään suurta työperhettä. Täällä tehdään töitä ja kohdellaan toisia kunnioittavasti. Sopiiko se sinulle?
— En voisi toivoa parempaa, Laura vastasi.
Hän kulki töihin jalkaisin. Matka kesti parikymmentä minuuttia ja vei pienen, hiljaisen puiston halki, vanhojen lehmusten ja kesäkahviloiden ohi. Iltaisin hän jäi toisinaan hetkeksi kaupunkiin. Hän osti kahvin mukaan, istui penkille ja katseli ohikulkijoita ilman kiirettä. Se tuntui melkein ylellisyydeltä: saada vain olla. Ei kenenkään toisen lattiamoppia, ei olohuoneessa pauhaavaa televisiota ja vieraita sarjoja, ei sitä jatkuvaa tunnetta, että hän oli omassa kodissaan vain siedetty vieras.
Lakiasia saatiin päätökseen kolmen kuukauden kuluttua. Antti hoiti työnsä täsmällisesti. Lauran osuus erotettiin, ja Mika sai oman osansa — pienen mutta oikeudenmukaisen. Olavi yritti vielä vaikuttaa tilanteeseen yhteisten tuttavien kautta, mutta ymmärsi nopeasti, ettei Lauran kohdalla ollut enää mitään mistä painostaa. Laura ei hermoillut, ei alkanut riidellä periaatteesta eikä kostanut. Hän vain vei asian loppuun, rauhallisesti ja järjestelmällisesti, kuin ihminen, joka oli tehnyt päätöksensä jo kauan sitten.
Anneli lähetti hänelle viestin. Pitkän sellaisen, kolme näytöllistä täynnä puhetta kiittämättömyydestä ja siitä, kuinka ”sinunlaisesi kuolevat yksin”. Laura luki sen, päästi lyhyen huvittuneen hymähdyksen ja esti numeron. Ilman kyyneliä, ilman näytelmää.
Syksyllä, kun kaupunki muuttui keltaiseksi ja ilma sai viileän reunan, Laura teki jotakin, mistä oli haaveillut pitkään. Hän ilmoittautui maisemasuunnittelun kurssille. Ei siksi, että siitä olisi ollut välitöntä hyötyä, vaan aivan itseään varten. Lauantaisin hän matkusti toiselle puolelle kaupunkia koulutuskeskukseen, kuunteli luentoja, piirsi luonnoksia ja väitteli opettajan kanssa siitä, missä kulkee käytännöllisyyden ja kauneuden raja.
Kurssiryhmässä oli kiinnostavia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri taustoista, jokaisella oma tarinansa. Kukaan heistä ei tiennyt mitään hänen anopistaan, mopista, eikä Olavista, joka hymyili kuin olisi laskenut kaiken valmiiksi jo etukäteen.
Siellä hän oli vain Laura.
Ja se riitti.
Eräänä päivänä opetuksen jälkeen koko ryhmä lähti yhdessä kahvilaan. Paikka oli meluisa ja lämmin, täynnä pitkiä puisia pöytiä ja liitutaululle kirjoitettuja ruokalistoja. Joku tilasi viiniä, toinen teetä, keskustelu kulki ristiin rastiin ja nauru peitti välillä kaiken muun. Laura istui pöydän päässä, kuunteli muiden kertomuksia ja ajatteli, että tältä elämän kuuluikin tuntua. Ei siltä versiolta, jota hänelle oli yritetty kaupata oikeana, vaan tältä: hieman kaoottiselta, äänekkäältä, sattumanvaraiselta — ja omalta.
Mika kirjoitti hänelle kerran. Lokakuussa. Viesti oli lyhyt:
Miten voit?
Laura piti puhelinta hetken kädessään. Hän mietti vastaustaan, mutta ei pitkään.
Hyvin. Entä sinä?
Mika vastasi:
Samoin.
Siihen se jäi.
Marraskuussa Laura sulki asuntoasiankin lopullisesti. Hän löysi pienen yksiön uudesta talosta ja otti lainan. Oman lainan. Vain hänen nimellään, ilman ylimääräisiä allekirjoittajia, ilman kenenkään muun suunnitelmia ja ilman niitä hymyjä, joiden takana joku oli jo ehtinyt jakaa kaiken valmiiksi.
Avainten luovutuspäivänä hän meni tyhjään asuntoon yksin. Hän käveli kaikuvien huoneiden läpi ja pysähtyi ikkunan ääreen. Alhaalla näkyi piha, puita ja penkkejä. Tavallinen näkymä, ei mitään erityistä.
Silti se oli hänen ikkunansa. Hänen maisemansa. Hänen hiljaisuutensa.
Laura otti puhelimen esiin ja kuvasi näkymän. Ei julkaistavaksi, ei kenellekään lähetettäväksi. Hän vain tallensi kuvan.
Joistakin hetkistä ei tarvitse tehdä todistusaineistoa muille. Ne eletään läpi hiljaa ja kannetaan mukana. Muistutuksena siitä, että lopulta kaikki järjestyi.