Anoppi oli kutsunut poikansa ja tämän vaimon kuusikymppisilleen lähinnä ivallisen päähänpiston vuoksi — ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt yhteentoista vuoteen. Lopulta nauru ei kuitenkaan jäänyt hänelle.
— Äiti, miksi sinä jäit siihen seisomaan? Kaikki ovat jo salissa.
Helena kohensi kaulallaan olevaa helmikorua, jonka Mikael oli antanut hänelle kuusikymmenvuotislahjaksi, ja hymyili ohuesti.
— Mietin vain, mahtaako Antti tulla.
Mikael tuhahti tyytymättömästi.
— Miksi sinä edes kutsuit hänet? Yksitoista vuotta olit hiljaa, ja hyvinhän se meni.
Helena kohautti olkapäitään. Hän ei oikeastaan itsekään osannut selittää, miksi oli lähettänyt kutsun. Ehkä hän halusi nähdä omin silmin, kuinka alas Antti oli vajonnut. Vanhin poika. Olavin kanssa solmitusta avioliitosta. Siitä liitosta, jota hän mieluummin ei muistellut lainkaan. Epäonnistunut isä, epäonnistunut poika. Vierasta verta, niinhän hän oli aina ajatellut.
— Saapahan nähdä, miten kunnolliset ihmiset elävät, — Helena sanoi ja lähti kulkemaan kohti juhlasalia. — Ehkä hän edes häpeää vähän.
Ravintolassa vallitsi lämmin, levoton hälinä. Pöydät notkuivat alkupaloista, tarjoilijat kaatoivat kuohuviiniä laseihin, ja vieraat kääntyivät vähän väliä onnittelemaan päivänsankaria. Helena vastasi hymyihin, nyökkäili, kiitti ja otti onnitteluja vastaan, mutta hänen katseensa hakeutui yhä uudelleen sisäänkäynnille.
Anttia ei näkynyt.
Pelkurihan hän on, Helena ajatteli tyytyväisenä. Ei uskalla tulla paikalle.
Yksitoista vuotta aiemmin juuri hän oli ajanut Antin tiehensä. Poika oli silloin pyytänyt rahaa asuntoon, käsirahaan tai johonkin sen tapaiseen. Helena oli kieltäytynyt. Ei kahden kesken, vaan muiden poikiensa edessä. Myös Antin Lauran edessä, sen hiljaisen maalaistytön, jota Helena oli pitänyt mitättömänä. Hän oli sanonut kaiken ääneen: että oli saanut tarpeekseen luuserin elättämisestä, että Antin oli aika selvitä omillaan ja järjestää elämänsä ilman äidin apua.
Antti ei ollut väittänyt vastaan. Hän oli vain kääntynyt ja lähtenyt.
Sen jälkeen hän ei ollut soittanut. Hän oli kadonnut heidän elämästään.
Ja nyt Helena oli kutsunut hänet takaisin. Ei rakkaudesta, ei katumuksesta, vaan melkein pilan vuoksi. Hän halusi näyttää Mikaelille ja Markukselle: katsokaa nyt, minä olin oikeassa, hänestä ei tullut mitään.
Silloin ravintolan ovi avautui.
Puheensorina hiipui hetkeksi, ja moni käänsi päänsä. Salin puolelle astui mies puvussa, johon katse jäi väkisinkin kiinni. Ei siksi, että asu olisi ollut räikeä, vaan siksi, että se istui täydellisesti. Kankaasta näki yhdellä silmäyksellä, ettei se ollut halpa. Miehen ryhti oli rauhallinen ja varma, sellainen, jota ei tarvitse esitellä.
Hänen vierellään kulki nainen kermanvärisessä mekossa. Hiukset oli laitettu kuin muotilehden kuvauksia varten, ja hänen olemuksessaan oli levollista eleganssia. Naisen kädestä piti kiinni noin kahdeksanvuotias poika, siististi pukeutunut ja niin huoliteltu, että hänet olisi voinut viedä suoraan suurlähettilään vastaanotolle.
Helena jähmettyi.
Hän ei tunnistanut heitä.
Nuo ihmiset näyttivät siltä kuin olisivat erehtyneet osoitteesta. He olivat liian tyylikkäitä, liian varakkailta vaikuttavia, liian arvokkaita hänen juhliinsa.
Mikael tönäisi häntä kyynärpäällä.
— Keitä nuo ovat? Kutsuitko sinä jonkun liiketuttavan?
Mies kulki suoraan heidän pöytäänsä kohti. Hänen katseensa pyyhkäisi salin yli rauhallisena ja arvioivana. Ranteessa välähti kello, jonka hinnalla olisi todennäköisesti ostanut Mikaelin auton.
Lopulta mies pysähtyi Helenan eteen.
— Hyvää iltaa, äiti. Minä olen Antti.
Helenasta tuntui kuin jokin olisi kiristynyt hänen sisällään niin tiukalle, ettei hengitys enää kulkenut. Mikael jäi paikoilleen lasi puoliksi huulillaan. Markus pudotti haarukkansa lautaselle.
Tämä oli hänen vanhin poikansa.
Mutta ei se kumarassa kulkeva, alati anteeksipyytelevä nuorukainen, jonka hän muisti. Hänen edessään seisoi mies, josta säteili niin luontevaa itsevarmuutta, että koko huone tuntui muuttuvan hänen ympärillään.
Antti kääntyi vierellään seisovan naisen puoleen.
— Tässä on Laura. Vaimoni. Ja poikamme Eero.
Laura nyökkäsi hillitysti. Hänessä ei ollut pelkoa, ei nöyryyttä, ei pienintäkään anteeksipyynnön sävyä. Hän käyttäytyi kuin ihminen, joka oli tottunut hienoihin ravintoloihin, katseisiin ja siihen, että hänen läsnäolonsa huomataan.
Helena avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut. Pöydässä istuvat vieraat vaikenivat yksi toisensa jälkeen.
Mikael ei lopulta malttanut olla kysymättä:
— Mitä sinä oikein teet? Missä olet töissä?
Antti katsoi veljeään. Hänen ilmeessään ei ollut haastetta eikä halveksuntaa, ainoastaan tyyni rauha.
— Meillä Lauralla ja minulla on oma yritys. Kehitämme maksujärjestelmiä kansainvälisille yhtiöille.
Silloin Laura nojautui aavistuksen eteenpäin ja puhui hiljaisella äänellä.