Hän leikkasi sen itse, rauhallisin ja täsmällisin liikkein, siisteiksi lohkoiksi. Sitten hän söi hitaasti, kiirettä vailla, ja katseli Lauraa sillä tutulla hymyllä, joka sai nykyään Lauran sisukset kiristymään kylmäksi solmuksi.
— Miten olette asettuneet? hän kysyi.
— Hyvin, Laura vastasi.
— Ettekö ole ajatelleet remonttia? Olavi antoi katseensa kiertää keittiössä. — Tuon seinän voisi purkaa. Tähän saisi oikein avaran tilan. Tunnen hyvän porukan, voin järjestää asian.
— Emme ainakaan toistaiseksi ole suunnitelleet mitään.
Olavi nyökkäsi. Hän ei näyttänyt loukkaantuvan eikä ryhtynyt painostamaan. Hän vain ikään kuin kirjasi asian muistiin. Sellainen hän oli aina ollut: ei koskaan työntänyt tahtoaan päälle väkisin. Hän ehdotti. Pehmeästi, isällisesti, muka vain avuksi. Ja jokainen ehdotus oli kuin pieni tiili rakennelmassa, jota hän kokosi kärsivällisesti ja järjestelmällisesti, kertomatta kenellekään, millainen talo siitä oli tarkoitus tulla.
Kun Olavi oli lähtenyt, Laura jäi pitkäksi aikaa miettimään sitä vesimelonia. Ei niinkään itse hedelmää, vaan tapaa, jolla mies oli sitä käsitellyt. Varmasti, omistajan elkein. Aivan kuin pöytä olisi ollut hänen. Keittiö hänen. Koko asunto hänen.
Keskiviikkona Laura meni uudelleen Antin luo.
Tällä kertaa he puhuivat pitkään. Laura kysyi kaiken, mitä oli ehtinyt miettiä, ja Antti vastasi kärsivällisesti. Välillä hän nousi, haki mappeja hyllystä, levitti papereita pöydälle ja näytti lainkohtia sekä muotoiluja, joilla olisi merkitystä. Tapaamisen päättyessä Lauralla ei ollut enää pelkkää neuvonpätkää mukanaan.
Hänellä oli suunnitelma.
Selkeä, juridisesti huolellisesti rakennettu ja ilman turhia sivupolkuja.
Kun hän astui ulos toimistotalosta, hänen sisällään liikahti jotakin outoa. Se ei ollut iloa eikä varsinaisesti helpotustakaan. Pikemminkin se oli kirkas, viileä selvyys, joka tulee sillä hetkellä, kun pelko väistyy ja ihminen alkaa toimia. Kun sumu hälvenee ja tie näkyy jälleen.
Laura poikkesi kadun toisella puolella olevaan kahvilaan, tilasi espresson ja istuutui ikkunapöytään. Lasin takana kaupunki jatkoi tavallista elämäänsä: pyörälähetti kaartoi risteykseen, nuori nainen talutti koiraa, vanha mies kantoi kainalossaan sanomalehteä. Kukaan heistä ei voinut tietää, että juuri tässä pöydässä kolmekymppinen nainen oli hetkeä aiemmin tehnyt päätöksen omasta tulevaisuudestaan.
Puhelin värähti. Mika.
— Missä olet? Äiti kysyy, tuletko päivälliselle.
Laura katsoi näyttöä. Sitten kadulle. Sitten taas näyttöä.
— Tulen myöhemmin, hän kirjoitti.
Hän työnsi puhelimen laukkuun, joi kahvinsa loppuun ja ajatteli, että Anneli sai kysellä päivällisistä niin paljon kuin halusi. Lauralla oli nyt tärkeämpiä asioita kuin toisten ihmisten ruokapöydät.
Rekisteriote tulisi kahden viikon kuluttua.
Hän odottaisi.
Ote saapui torstaiaamuna sähköpostiin. Laura avasi viestin vielä vuoteessa maaten ja siristi silmiään näytön kirkkaudelle. Hän luki paperin kerran. Sitten toisen kerran. Sulki viestin. Jäi hetkeksi selälleen ja tuijotti kattoa.
Ikkunan takana kaupunki oli jo valveilla. Autojen tasainen humina, pihalta kantautuvat äänet, jossakin kauempana pärisevä ruohonleikkuri. Aivan tavallinen aamu. Viimeinen aamu tässä asunnossa.
Laura nousi, peseytyi ja pukeutui. Keittiössä hän keitti kahvin. Mika nukkui vielä, kuten aina. Hän saattoi maata kymmeneen, yhteentoista, kunnes Anneli soittaisi ja herättäisi hänet omalla tavallaan takaisin maailmaan.
Laura jäi seisomaan ikkunan ääreen muki molemmissa käsissään. Pihalla olivat samat keinut, sama hiekkalaatikko, sama poppeli, jonka yhdestä oksasta oli revennyt pala pois. Kolmen viikon ajan hän oli katsonut tuota pihaa ja ajatellut: tämä on minun. Nyt hän katseli sitä ja ajatteli aivan toisin.
Oma ei tarkoittanut neliöitä. Oma tarkoitti sitä, ettei kukaan tullut sisään vieras moppi kädessään ja katsonut sinua kuin tilapäistä apulaista.
Hän laski mukin pöydälle. Otti puhelimen. Valitsi Antin numeron.
— Asiakirjat ovat valmiit, hän sanoi. — Minäkin olen valmis.
Mika heräsi puoli yhdeltätoista. Hän ilmestyi keittiön ovelle haukotellen, ryppyisessä T-paidassa, ja pysähtyi siihen paikkaan.
Laura istui pöydän ääressä. Hänen edessään oli kansio täynnä papereita.
— Mitä tuo on? Mika kysyi.
— Istu alas, Laura sanoi. — Meidän täytyy puhua.
Hän puhui tyynesti ja lyhyesti. Ei itkua, ei raivoa, ei mitään sellaista kohtausta, jota Mika oli ehkä odottanut tai jopa pelännyt. Laura selitti, että asunto oli hankittu hänen rahoillaan, ja se oli todistettavissa asiakirjoilla. Hänen osuutensa oli turvattu. Hän oli jättänyt hakemuksen omaisuuden jakamisesta. Asianajaja hoiti jo asiaa eteenpäin.
Mika kuunteli häntä ilmeellä, joka olisi sopinut ihmiselle, jolle puhuttiin täysin vierasta kieltä.
— Laura… odota nyt. Tarkoittaako tämä, että sinä lähdet?
— Kyllä.
— Mutta… minkä takia? Äidinkö vuoksi?
Laura katsoi häntä. Tätä miestä, jonka kanssa hän oli elänyt kaksi vuotta ja jota oli joskus rakastanut — tai ainakin luullut rakastavansa. Mika ei ollut paha ihminen. Hän oli vain peruuttamattomasti vieras.
— Ei pelkästään äitisi vuoksi, Mika.
Mika kurottautui heti kohti puhelintaan. Tietenkin soittaakseen Annelille. Laura ei jäänyt odottamaan, mitä siitä seuraisi. Hän otti laukun, jonka oli pakannut jo edellisenä yönä Mikan nukkuessa, ja lähti.
Anneli syöksyi paikalle neljänkymmenen minuutin kuluttua. Laura kuuli sen myöhemmin naapurilta, jonka kanssa oli ehtinyt ystävystyä. Anneli oli huutanut rappukäytävässä niin kovaa, että koko talo tiesi hänen tulleen.