Olavi hymyili.
— Niin, niin. Tietysti.
Siinä hymyssä oli jotakin niin hiljaista ja tyytyväistä, että Laura ei saanut sitä mielestään vielä yölläkään. Kun Mika oli jo nukahtanut, hän nousi vuoteesta, haki kaikki asuntoon liittyvät paperit ja levitti ne keittiönpöydälle. Hän luki jokaisen rivin hitaasti, palasi takaisin alkuun ja tarkisti uudelleen. Lopulta hän avasi Maanmittauslaitoksen palvelun ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan näyttöä.
Kaikki oli lain mukaista. Kaikki oli tehty juuri niin kuin pitikin. Mutta juuri se teki asiasta pelottavan. Koska kaikki oli niin siistiä, niin huolellista ja moitteetonta, Laura tajusi äkkiä, ettei kyse ollut sattumasta. Jonkinlainen suunnitelma oli olemassa. Se oli ollut mukana alusta lähtien. Olavin hymy ei ollut vain appiukon hyväntahtoinen ilme, miehen joka iloitsi poikansa puolesta.
Se oli sellaisen ihmisen hymy, joka oli jo laskenut lopputuloksen.
Seuraavana päivänä Laura varasi ajan juristin neuvontaan. Ei ystävälle, ei tutun tutulle, vaan täysin vieraalle ihmiselle, jonka hän löysi netistä: hyvät arvostelut, toimisto liikekeskuksessa kaupungin toisella laidalla.
Hän ei halunnut tehdä mitään hätiköityä. Hän halusi vain ymmärtää, mitä hänen oikeastaan piti pelätä.
Bussi vei häntä halki kuuman kaupungin, ja Laura katseli ikkunasta ohi lipuvia katuja. Samalla hän ajatteli, että Anneli oli soittanut taas samana aamuna. Tämä oli ilmoittanut tulevansa lauantaina, koska halusi “auttaa siivoamisessa”. Mika oli vastannut saman tien: totta kai, äiti, tule vain.
Kysymättä Lauralta mitään.
Niin kuin aina.
Juristi osoittautui melko nuoreksi mieheksi, ehkä kolmenkymmenenviiden paikkeilla. Hänellä oli silmälasit, siisti parta ja tapa puhua lyhyesti, ilman turhaa kiertelyä. Hänen nimensä oli Antti. Huone ei ollut suuri, mutta siinä oli vakava, asiallinen tunnelma: mappeja täynnä olevat hyllyt ulottuivat lähes kattoon, ja pöydällä oli vain kannettava tietokone sekä vesilasi.
Laura asetti asiakirjojen kopiot hänen eteensä.
Antti selasi niitä sanomatta mitään. Välillä hän teki lyijykynällä muutaman merkinnän paperin reunaan. Sitten hän riisui lasinsa ja hieraisi nenänvarttaan.
— Eli rahat olivat sinun henkilökohtaisia varojasi? Säästettyjä ennen avioliittoa?
— Kyllä. Kolmen vuoden ajan.
— Onko siitä näyttöä? Tilitietoja, siirtoja, säästöjen kertymistä?
— Kaikki löytyy.
Antti nyökkäsi hitaasti. Se oli hyväksyvä nyökkäys.
— Siinä tapauksessa asemasi on vahva. Mutta sinun pitää toimia nyt, ei joskus myöhemmin. Myöhemmin kaikki vaikeutuu.
Kotiin Laura ei palannut samaa reittiä. Hän jäi pois aikaisemmin ja käveli puiston halki, vaikka helle painoi hartioita raskaana. Hänen täytyi liikkua, saada ajatukset järjestykseen, antaa kehon tehdä jotakin, kun mieli kävi ylikierroksilla. Puistokujan lehmukset tuoksuivat paksusti ja makeasti. Jostakin kuului lasten huutoa, penkit olivat täynnä ihmisiä, ja koko kaupunki vaikutti tavalliselta kesäpäivältä.
Mutta hänen sisällään jokin vaihtoi paikkaa. Aivan kuin huonekalut huoneessa, jossa oli viimein päätetty järjestää kaikki järkevämmin.
Hän ei ollut vihainen. Se oli oudoimpia asioita. Hän ei kiehunut, ei puristanut nyrkkejään, ei suunnitellut riitaa. Hän ajatteli.
Lauantai saapui Annelin mukana. Tämä ilmestyi puoli yhdentoista aikaan, mukanaan suuri kassi, josta törrötti mopin varsi. Nimenomaan mopin. Oma, kotoa asti mukana tuotu. Ikään kuin Lauran mopi ei olisi kelvannut edes lattian pyyhkimiseen.
— Tulin auttamaan, Anneli julisti jo eteisessä ja kulki Lauran ohi niin kuin tämä olisi ollut naulakko.
Mika tuli äitiään vastaan käytävään, kirkastui heti ja otti kassin hänen kädestään.
— Äiti, miksi sinä nyt mopinkin raahasit?
— Teillä oleva ei ole mikään mopi, korkeintaan sen irvikuva, Anneli tokaisi ja marssi keittiöön.
Laura seurasi tätä näytelmää olohuoneen puolelta. Rauhallisesti. Hän oli alkanut harjoitella rauhallisuutta aivan tietoisesti, sillä hän oli ymmärtänyt yhden yksinkertaisen asian: kun hän pysyi tyynenä, muut hermostuivat. He tarvitsivat hänen reaktionsa. Ilman sitä he olivat kuin näyttelijöitä tyhjällä lavalla.
Annelin siivousapu näytti käytännössä tältä: hän kiersi asunnossa ja kommentoi ääneen kaikkea, mitä näki. Verhot olivat vääränlaiset, astiat oli järjestetty huonosti, jääkaapissa ei kuulemma ollut yhtään mitään kunnollista. Varsinaiseen moppiin hän tarttui täsmälleen kerran ja silloinkin vain noin kolmeksi minuutiksi. Sen jälkeen hän väsyi ja asettui sohvalle katsomaan sarjaa.
— Laura, voisit sinä imuroida, hän sanoi makuuasennosta.
— Ajattelin tehdä sen sunnuntaina, Laura vastasi.
— No johan on, Anneli huokaisi kohti kattoa. — Mika, näetkö sinä, miten hän suhtautuu kotiin?
Mika istui sillä hetkellä äitinsä vieressä ja katsoi samaa sarjaa.
— Äiti, kaikki on ihan hyvin.
— Ihan hyvin! Anneli nousi kyynärpäänsä varaan. — Poikakulta, sinä et vain huomaa, koska olet tottunut. Miehet eivät koskaan huomaa mitään. Minä en kyllä istuisi tällaisessa pölyssä.
Laura meni parvekkeelle. Hän seisoi siellä hetken ja katseli kattojen yli. Jossakin kauempana raitiovaunu kolisi ja kilahti kaarteessa. Taivas oli vaalea ja paahtava, heinäkuinen taivas ilman ainoatakaan pilveä, sileä kuin vastasilitetty lakana.
Vielä vähän, hän sanoi mielessään. Ihan vähän enää.
Olavi ilmestyi sunnuntai-iltana, hiljaa ja etukäteen ilmoittamatta, kuten tavallista. Hän toi mukanaan vesimelonin ja istuutui pöydän ääreen.