— Kuulehan nyt, kultaseni, Anneli sanoi äänellä, jolla ei puhuta miniälle vaan siivoojalle, jolle aiotaan antaa potkut. — Tässä kodissa sinä et ole kukaan. Painahan se mieleesi, kerralla ja lopullisesti.
Laura ei vastannut mitään. Hän seisoi uuden asuntonsa olohuoneen keskellä, sen saman asunnon, johon hän ja Mika olivat muuttaneet kolme viikkoa aiemmin, ja katseli anoppiaan. Katse osui tämän mahonginpunaisiksi värjättyihin hiuksiin, riikinkukkokuvioiseen aamutakkiin, jonka Anneli oli vetänyt ylleen heti aamusta ilmestyttyään paikalle ilmoittamatta. Sormet olivat paksut ja täynnä sormuksia. Anneli seisoi toisen ihmisen keittiössä ja mittaili ympäristöä kuin emäntä, joka oli pitkän poissaolon jälkeen palannut omaan valtakuntaansa.
— Mika! anoppi huusi, ei varsinaisesti kovaa, vaan sillä vaativalla, väsyneellä tavalla, jolla komennetaan koiraa. — Mika, tule tänne!
Mika tuli. Hän tuli aina, kun äiti kutsui: nopeasti, hieman syyllisen näköisenä ja hartiat aavistuksen kumarassa. Mies oli kolmekymmentäkaksivuotias, mutta astui huoneeseen, jossa hänen äitinsä seisoi, kuin koulupoika rehtorin kansliaan.
— Äiti tuli käymään, hän ilmoitti Lauralle, aivan kuin tämä ei olisi nähnyt sitä omin silmin.
— Huomaan, Laura sanoi.
Siitä kaikki oikeastaan alkoi.
Asunto oli hankittu yhdessä — Lauran rahoilla ja Mikan lupauksilla. Laura oli kolmen vuoden ajan pannut sivuun palkastaan, jonka hän ansaitsi rakennusalan yrityksessä esihenkilötehtävissä. Hän oli kieltänyt itseltään lähes kaiken: uudet vaatteet, matkat, kunnolliset ravintolaillat ja joskus jopa tavallisen mukavan arjen. Hän oli säästänyt niin kuin säästetään johonkin suureen, omaan ja todelliseen. Mika taas osallistui ostoon toisella tavalla. Hän tahtoi välttämättä juuri tälle alueelle, juuri tähän kerrokseen ja juuri tällaiseen pohjaratkaisuun. Olihan mielipidekin arvokas panos, eikö niin?
Mikan isä Olavi ilmestyi mukaan kaupantekotilaisuuteen. Hän tuli paikalle puku päällä, kansio kainalossa ja kasvoillaan sellainen hymy, joka kuuluu ihmiselle, joka tietää jotakin muiden tietämättä. Hän puristi Lauran kättä hiukan pidempään kuin olisi ollut tarpeen.
— Hienosti toimittu, Olavi sanoi. — Oikein teet, kun sijoitat perheeseen.
Laura ei silloin ymmärtänyt, miksi lause tuntui epämiellyttävältä. Myöhemmin hän ymmärsi.
Se kesä oli tukala ja nihkeä. Heinäkuu painui kaupungin ylle kuin raskas, kostea peitto, eikä viidennen kerroksen pienessä asunnossa ilman ilmastointia tuntunut riittävän ilmaa hengitettäväksi. Öisin Laura avasi ikkunat selälleen, kuunteli alhaalta kantautuvia autojen torvia ja ajatteli: tässä se nyt on, elämä alkaa. Oikea elämä. Oma elämä.
Anneli alkoi käydä heillä usein. Ei soittoa etukäteen, ei viestiä, ei kysymystä sopiiko tulla. Ovikello vain soi, ja hetken päästä hän oli jo eteisessä riisumassa kenkiään ja tähyilemässä ympärilleen ilmeellä, joka kertoi hänen etsivän jotakin huomautettavaa.
— Täällä on pölyä, hän totesi vetäen sormellaan hyllyn reunaa. — Laura, etkö sinä muka näe tätä?
— Näen, Laura vastasi. — Siivoan viikonloppuisin.
— Viikonloppuisin! Anneli naurahti lyhyesti ja ilkeästi. — No niinpä tietenkin.
Itse hän ei kuitenkaan tehnyt yhtään mitään. Hän istahti sohvalle, napsautti television päälle, pyysi teetä ja seurasi sitten, miten Laura liikkui huoneesta toiseen. Katse oli kuin työnjohtajalla, joka valvoo alaistaan. Mika puolestaan katosi sellaisina hetkinä jonnekin. Milloin hänelle tuli yhtäkkiä kiire kauppaan, milloin joku työasia vaati puhelun, milloin hän vain vetäytyi toiseen huoneeseen ja pani kuulokkeet korvilleen.
Eräänä iltana, kun Anneli oli viimein lähtenyt, Laura sanoi:
— Mika, voitaisiinko me puhua?
— No, puhutaan vaan, Mika vastasi irrottamatta katsettaan puhelimesta.
— Katso minua.
Mika nosti silmänsä. Ne näyttivät väsyneiltä ja vähän syyllisiltä. Mutta sen syyllisyyden takana oli niin tuttu alistuminen, että Laura tunsi yllättäen lähes sääliä. Mika ei ollut paha ihminen. Hän oli vain… muovattu toisenlaisesta taikinasta. Sellaisesta, jota hänen äitinsä oli vaivannut koko hänen elämänsä ajan.
— Hän ei voi tulla tänne joka toinen päivä, Laura sanoi.
— Hänellä on vain ikävä.
— Mika.
— Laura, ei hän pahalla tarkoita.
Laura ei ryhtynyt väittelemään. Hän alkoi jo ymmärtää, että Mikan kanssa saattoi puhua loputtomiin, mutta se muistutti keskustelua seinän kanssa. Seinällä saattoi kyllä olla korvat ja jopa myötätuntoinen ilme, mutta seinä se oli silti.
Se, kuinka laajasta asiasta oli kyse, paljastui hänelle vahingossa.
Eräänä iltana Olavi poikkesi heille “ihan muuten vain”. Hän oli harvinainen vieras ja pysytteli tavallisesti taka-alalla. Hän istuutui pöydän ääreen, joi kahvia ja jutusteli asuntojen hinnoista. Hän puhui lempeästi, perusteellisesti ja taukoja pitäen, sellaisen ihmisen tavoin, joka osaa odottaa oikeaa hetkeä.
— Sinä teit, Laura, viisaasti, kun annoit kirjata asunnon Mikan nimiin, hän sanoi äkkiä. — Perheessä kaikki perustuu luottamukseen.
— Asunto on kirjattu meidän molempien nimiin, Laura sanoi.