– Katso sitten kolmas sivu.
Anoppini ei edes koskenut papereihin.
– Minkä takia?
– Siksi minä sen tänne toin.
Huoneessa kuului hetken ajan vain seinäkellon tasainen tikitys.
Lopulta Helena veti arkit lähemmäs itseään.
Hänen katseensa pysähtyi yhteen ainoaan riviin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän taittoi paperit kiinni.
– Tästä ei puhuta tässä pöydässä.
– Kyllä puhutaan, Mikael sanoi. – Juuri tässä.
– Voisiko joku vihdoin kertoa minulle, mitä oikein on meneillään? minä keskeytin.
Mikael käänsi viimein katseensa minuun.
Hän näytti uupuneelta.
– Sain kolme viikkoa sitten pankilta ilmoituksen eräästä vanhasta säästötilistä.
– Mistä vanhasta tilistä?
– Sellaisesta, jonka isä oli avannut minua varten.
Helena puuttui heti väliin.
– Mikael, lopeta tämä nyt.
– En lopeta.
Mikaelin isä Olavi oli kuollut neljä vuotta aiemmin. Hän oli ollut hiljainen mies, sähköasentaja koko työikänsä, ja perheriitojen aikaan hänellä oli tapana vetäytyä mieluummin pihalle kuin sanoa ääneen, kumman puolella oli.
Minä ehdin tuntea hänet vain kuuden vuoden ajan.
Sen olin kuitenkin huomannut, että Olavi kirjasi kaiken paperille. Ostoslistat, auton huollot, lääkkeet, jopa sen, paljonko bensaan kului Porvoon kesälomareissuilla.
Mikael napautti sormellaan tiliotetta.
– Isä avasi minulle säästötilin vuonna 2008. Siellä ei ollut mitään valtavaa omaisuutta. Aluksi hän pani sinne viisikymppiä tai seitsemänkymppiä kuussa, myöhemmin enemmän. Hän sanoi, että siitä voisi joskus olla apua asuntoa tai lapsia varten.
– Miksi minä en ole tiennyt tästä mitään? kysyin.
– En minäkään tiennyt pitkään aikaan.
Helena nousi tuoliltaan.
– Minä tarvitsen kahvia.
– Äiti, istu alas.
– Minulle et puhu tuolla äänellä.
– Millä äänellä minun sitten pitäisi puhua?
Jähmetyin paikalleni.
Mikael ei ollut koskaan ennen puhunut äidilleen sillä tavalla.
Helena istuutui hitaasti takaisin.
– Se tili suljettiin jo vuosia sitten, hän sanoi.
– Niin. Vuonna 2019.
– Mistä tässä sitten enää keskustellaan?
– Siitä, minne rahat katosivat.
Helenan huulet kiristyivät ohueksi viivaksi.
Mikael käänsi paperin niin, että minäkin näin sen.
Sivulla oli useita vanhoja tilitapahtumia.
Yhden rivin ympärille oli vedetty paksulla kynällä ympyrä:
12 000 €.
Saaja: H. K.
Helenan koko nimi oli Helena Korhonen.
– Menikö tuo… sinulle? kysyin.
Hän ei vastannut.
Mikael vastasi hänen puolestaan.
– Meni.
– Miksi?
– Sitä minäkin haluaisin tietää.
Helena pudisti päätään.
– Tämä asia käytiin isäsi kanssa läpi sata kertaa.
– Minä en ole käynyt läpi mitään.
– Sinä olit nuori.
– Olin kolmekymmentä.
– Se ei muuta asiaa.
– Isä laittoi minulle rahaa sivuun yli kymmenen vuoden ajan. Ja sitten vähän ennen kuin minä ja Anna ostimme asunnon, melkein kaikki siirrettiin sinulle.
– Ei “siirrettiin”. Isäsi siirsi.
– Sinä pyysit häntä tekemään niin.
Helena kääntyi katsomaan minua.
– Näetkö nyt? Juuri siksi sinun ei pitäisi sekaantua kaikkeen.
– Minä en ole sanonut sanaakaan.
– Mutta sinun takiasi hän penkoo näitä asioita.
Mikael löi kämmenensä pöytään.
Ei kovaa, mutta tarpeeksi niin, että lautaset helähtivät.
– Älä työnnä tätä Annan niskoille.
Helena vaikeni.
– Olen selvittänyt asiaa kolme viikkoa, Mikael jatkoi. – Soitin pankkiin. Löysin isän vanhoja papereita. Puhuin myös Marian kanssa.
– Marian? kysyin.
Vasta silloin Helenan kasvoilla todella tapahtui muutos.
– Mitä hän sinulle sanoi? hän kysyi nopeasti.
Mikael nojautui tuolissaan taaksepäin.
– Sen, mitä sinä et koskaan kertonut.
Kävi ilmi, ettei Helena ollut käyttänyt rahoja omiin menoihinsa.
Ei ainakaan suoraan.
Keväällä 2019 Marian ensimmäinen kauneushoitola oli joutunut vakaviin vaikeuksiin. Vuokria oli jäänyt maksamatta, kahdelle tavarantoimittajalle oli kertynyt velkaa, ja hän oli lainannut rahaa myös eräältä tuttavaltaan.
Yhteensä puuttui lähes 12 500 euroa.
Helena tiesi siitä.
Niin tiesi Olavikin.
Maria oli kuitenkin kauhuissaan siitä, että Mikael saisi asian selville, koska tämä oli auttanut häntä jo kahdesti aiemmin.
Siksi Helena oli sanonut miehelleen, että heidän pitäisi käyttää Mikaelin säästöjä.