– Tästä päivästä lähtien minä päätän, mihin palkkasi käytetään.
Helena lausui sen sunnuntai-iltapäivänä meidän ruokapöydässämme niin arkisesti, kuin olisi vain ilmoittanut, että maito oli loppunut jääkaapista.
Haarukka pysähtyi käteeni kesken liikkeen.
Mieheni Mikael istui vieressäni eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään. Anoppini puolestaan istui vastapäätä ja leikkasi viipaleiksi itse tekemänsä pähkinäpullan loppuja, vaikka elettiin jo lokakuun viimeisiä päiviä eikä kukaan ollut pyytänyt häntä leipomaan yhtään mitään.
– Anteeksi mitä? sain lopulta kysyttyä.
Helena laski veitsen pöydälle.
Hän oli kuusikymmentäyksivuotias nainen, jonka kastanjanruskeat hiukset oli aina föönattu moitteettomiksi ja jonka pusero oli silitetty suoraksi silloinkin, kun hän vain pistäytyi meillä pikaisesti. Me asuimme Kouvolan uudemmalla asuinalueella kolmiossa, ja hänellä oli koti vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä Kuusankoskella.
– Sanoin, että tämä saa nyt riittää, hän jatkoi. – Te molemmat tienaatte aivan kunnolla, mutta silti kuulen jatkuvasti, ettei tähän voi nyt käyttää rahaa, tuohon täytyy säästää ja joku kolmas asia ostetaan ehkä ensi kuussa. Jonkun on vihdoin laitettava teidän taloutenne järjestykseen.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän vitsaili.
Sitten katseeni osui Mikaelin kasvoihin.
Hän ei hymyillyt.
– Helena, sanoin hitaasti, – minun palkkani ei kuulu sinulle millään tavalla.
– Arvasin, että juuri noin sinä vastaisit.
– Koska se on totta.
– Ei, kultaseni. Totuus on se, että minun poikani on ollut samassa yrityksessä töissä yksitoista vuotta. Hän tekee ylitöitä, matkustaa työasioissa ja hoitaa kaikenlaista, ja sinä puolestasi…
– Äiti, Mikael keskeytti.
– Anna minun puhua loppuun.
Hänen äänensä ei ollut kova. Juuri se teki tilanteesta niin epämiellyttävän.
– Sinä saat joka kuukausi tilillesi oikein sievän palkan, mutta heti kun tulee puhe siitä, että perhettä pitäisi auttaa, sinulle ilmestyy aina jokin selitys.
Nyt ymmärsin, mistä oli kysymys.
Kolme päivää aiemmin Helena oli soittanut Mikaelille ja kysynyt, voisimmeko lainata hänen sisarelleen Marialle viisituhatta euroa.
Maria oli nelikymppinen, eronnut ja vuokrasi kosmetologiliikettä Kouvolan keskustassa. Viimeisten kuuden vuoden aikana hän oli joutunut ainakin kolmesti tilanteeseen, jossa rahaa tarvittiin kuulemma vain aivan väliaikaisesti.
Kerran summa oli ollut tuhat euroa.
Toisella kertaa kaksi tuhatta.
Yhdessä vaiheessa hänen oli tarkoitus ottaa kulutusluotto Mikaelin nimiin.
Sinä iltana sanoin miehelleni vain tämän:
– Jos haluat auttaa häntä omista säästöistäsi, puhutaan siitä. Mutta meidän yhteiseen puskurirahastoomme ei kosketa.
Mikael vastasi:
– Olen samaa mieltä.
Niin minä ainakin silloin luulin.
Helena kumartui nyt hieman eteenpäin.
– Perhe ei ole mikään kirjanpidon rivi, Anna.
– Siitä olen kanssasi samaa mieltä.
– Miksi sitten piti sanoa ei?
– Koska puhutaan viidestä tuhannesta eurosta.
– Rahasta, joka teillä on.
– Se ei silti tarkoita, että meidän velvollisuutemme olisi antaa se pois.
Helena katsoi ensin minua ja sitten Mikaelia.
– Näetkö? Tästä minä juuri puhuin.
Mieheni huokaisi raskaasti.
– Äiti, lopeta.
– En lopeta. Olisi täysin luonnollista, että raha-asioita hoitaisi joku sellainen, joka ymmärtää, mikä on oikeasti tärkeää.
Päästin naurahduksen, mutta en siksi, että asia olisi ollut huvittava.
– Ja se joku olisit siis sinä?
– Kyllä.
Siinä vaiheessa Mikaelkin nosti katseensa.
Helena jatkoi aivan kuin olisi esittänyt valmiiksi mietityn suunnitelman:
– Te siirtäisitte minulle joka kuukausi sovitun summan. Minä panisin siitä osan säästöön, jakaisin menot järkevästi ja huolehtisin siitä, ettei joka kerta synny näytelmää, kun joku perheestä tarvitsee apua.
– Minä en aio siirtää palkkaani sinulle.
– Sinun kannattaisi.
– Sinun näkökulmastasi varmasti.
– Anna!
Silloin Mikael kurotti kätensä tuolinsa vieressä olevaan mustaan läppärilaukkuun.
En ymmärtänyt, miksi hän oli tuonut sen ruokailutilaan. Aiemmin hän oli sanonut, että hänen piti käydä läpi muutamia työpapereita maanantaiaamua varten.
Hän avasi laukun, otti sieltä taitetun paperin ja laski sen sanaakaan sanomatta äitinsä eteen.
Helena vilkaisi arkkia ensin nopeasti.
Hetkeä myöhemmin väri pakeni hänen kasvoiltaan.
Ja juuri se sai minut säikähtämään kunnolla.
– Mikä tuo on? kysyin.
Mikael ei edes katsonut minuun.
– Pankkitiliote.
– Näen kyllä, että se on pankkitiliote, Helena sanoi terävästi.