– Suostuiko isä siihen? kysyin.
Mikael kohotti olkapäitään väsyneesti.
– Se kohta ei ole ihan yksinkertainen.
Helena nosti päänsä heti.
– Älä esitä asiaa niin kuin minä olisin varastanut!
– Miten minun sitten pitäisi se esittää?
– Isäsikin tiesi siitä!
– Tiesi. Mutta minä löysin häneltä kirjeen.
Helena jähmettyi paikoilleen.
Siinä vaiheessa olin jo varma, ettei mikään voisi enää yllättää pahemmin.
Olin väärässä.
Mikael otti laukustaan kellastuneen kirjekuoren.
– Löysin tämän autotallista vanhojen vakuutuspapereiden välistä.
Helena nousi seisomaan.
– Anna se tänne.
– En.
– Se oli isäsi kirje.
– Hän kirjoitti sen minulle.
Mikael avasi kuoren.
Kirje oli lyhyt.
Olavi oli kirjoittanut, että Helena yritti “taas järjestellä Marian asioita”, ja että hän oli lopulta antanut periksi, koska pelkäsi tyttärensä menettävän työnsä.
Hän oli merkinnyt ylös myös sen, että Mikaelin rahoja käytettäisiin vain väliaikaisesti ja että Maria maksaisi summan takaisin erissä.
Mutta viimeinen lause oli kaikkein painavin:
“Jos minä en enää ehdi korjata tätä, sinun täytyy tietää asiasta, koska raha kuuluu sinulle.”
Mikael laski kirjeen pöydälle.
– Maria maksoi rahat takaisin.
Helena katsoi ensin minua ja sitten häntä.
– Mitä?
– Koko summan vuoden 2021 loppuun mennessä.
– Tuo ei pidä paikkaansa.
– Pitää.
– Minulle hän ei ainakaan maksanut.
– Ei maksanutkaan sinulle.
Pöydälle ilmestyi jälleen tiliote.
Tällä kertaa se oli Marian tililtä.
Siinä näkyi kuukausittaisia siirtoja, noin 250–375 euroa kerrallaan, yhteensä yli viisikymmentä maksua.
Saajana ei kuitenkaan ollut Mikael.
Vaan Olavi.
– Ne menivät isän tilille, Mikael sanoi. – Maria aloitti takaisinmaksun jo ennen hänen kuolemaansa. Sen jälkeen äiti peri kyseisen tilin.
Helena puhui melkein kuiskaten.
– En minä tiennyt, että se oli sitä rahaa.
– Maria kirjoitti jokaisen maksun viestikenttään sanan “velka”.
– Sille tilille tuli paljon muutakin.
– Sinä tiesit.
– En muistanut.
– Äiti.
– Minä en muistanut!
Mikael otti puhelimensa esiin.
– Maria näytti minulle teidän viestinne.
Helena sulki silmänsä.
Vasta silloin ymmärsin, ettei tämä ollut vieläkään ohi.
Kaksi vuotta aiemmin Marian ja Helenan välillä oli käyty useita viestikeskusteluja.
Maria oli kirjoittanut:
“Minä olen maksanut Mikaelin rahat jo melkein kokonaan takaisin. Milloin aiot kertoa hänelle?”
Helenan vastaus kuului:
“Ei ole mitään järkeä nostaa asiaa esiin. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä.”
Maria oli jatkanut:
“Mutta raha on hänen.”
Ja Helena oli vastannut:
“Se on nyt perheen rahaa. Hänellä on jo kaikki, mitä hän tarvitsee.”
Kaikkiaan takaisin oli tullut noin 12 250 euroa.
Helena oli käyttänyt siitä vuosien mittaan rahaa moneen asiaan.
Marian toisen kauneushoitolan vakuusmaksuun.
Käytettyyn autoon.
Lomaan Naantalissa.
Ja siihen, mikä järkytti minua kaikkein eniten: edellisenä vuonna hän oli antanut noin 1 500 euroa Mikaelin serkulle asunnon remontointiin.
– Eli, sanoin hiljaa, – sinä olet vuosien ajan jaellut Mikaelin rahoja kuin ne olisivat omiasi.
– En minä ole jaellut mitään.
– Mikä sana siihen sitten sopii?
– Minä autoin perhettä.
Mikael naurahti.
Siinä naurussa ei ollut hitustakaan iloa.
– Ja nyt sinä haluaisit hallita myös Annan palkkaa.
Helena käänsi katseensa minuun.
Sillä hetkellä näin hänen kasvoillaan ensimmäistä kertaa aitoa häpeää.
Mutta vain silmänräpäyksen ajan.
– En minä tiennyt, että te näette asian noin.
– Miten sen voisi nähdä muuten? kysyin.
– Te nuoret pidätte kaiken erillään. Minun aikanani ei toimittu niin.
– Ei sinunkaan aikanasi ollut normaalia käyttää toisen rahoja ilman lupaa.
Helena nousi tuolilta.
– No, minä lähden nyt kotiin.
Mikael ei yrittänyt estää häntä.
Mutta kun Helena oli ovella, Mikael kutsui häntä vielä.
– Äiti.
Helena kääntyi katsomaan.
– Haluan loput rahat takaisin.
– Mitkä loput?
– Marian mukaan noin 3 250 euroa on vielä jäljellä.
– Minulla ei ole sellaista summaa.
– Saat kolme kuukautta aikaa.
– Mikael!
– Se ei ollut lahja.
– Minä olen sinun äitisi.
– Juuri siksi tämä on vielä pahempaa.
Helena paiskasi oven perässään kiinni.
Seuraava viikko oli painajaismainen.