Anna nousi hitaasti pöydästä. Hänen äänensä oli matala, mutta siinä ei ollut enää horjuntaa.
— Minä päätän itse, mitä asunnolle tapahtuu. Siitä ei ole mitään neuvoteltavaa.
— Istu alas! Lauri karjaisi äkkiä ja ponkaisi pystyyn tuoliltaan. — Nyt riittää tuo esitys, jossa kuvittelet olevasi kaiken yläpuolella!
Anna jähmettyi paikoilleen. Miehen äänen sävy löi häntä vasten kuin kylmä tuulenpuuska. Lauri ei ollut koskaan ennen huutanut hänelle sillä tavalla.
— Jos se asunto kerran tuli sinulle, se on onnenpotku koko meidän perheellemme! Lauri sylki sanat kasvoilleen ja astui aivan hänen eteensä. — Joten ole hiljaa ja opettele elämään meidän sääntöjemme mukaan!
Huoneeseen laskeutui raskas, painostava hiljaisuus. Jopa pikku Eero säikähti ja painautui tiukasti äitiään vasten. Anna katsoi miestään eikä ollut enää varma, tunsiko lainkaan ihmistä, jonka kanssa oli jakanut elämänsä niin monen vuoden ajan.
Ensimmäisenä toipui Helena.
— Näetkö nyt, Anna? Poikani puhuu aivan oikein. Perhe on tärkeämpi kuin sinun oikkusi. Asunto pitää antaa sille, joka sitä eniten tarvitsee. Äläkä ala täällä järjestää kohtausta.
Anna siirsi katseensa hitaasti anopistaan Lauriin ja sitten Mariaan. Käly istui tuolillaan tyytyväinen virne kasvoillaan, kuin olisi jo maistellut tulevaa voittoa.
Annan rintaan puristui jäinen möykky. Samalla tuo kylmyys toi mukanaan kirkkaan, armottoman oivalluksen. Jos hän nyt antaisi periksi, hän menettäisi paljon enemmän kuin vain asunnon. Hän kadottaisi itsensä.
— Tämä asunto on minun, Anna sanoi lujasti ja katsoi suoraan miestään silmiin. — Perin sen sedältäni. Minä päätän, mitä sillä teen. Jos se ei jollekulle sovi, ovi on tuossa.
— Mitä? Aiotko heittää meidät ulos? Maria kiljaisi.
— Minä vedän vain rajan, Anna vastasi tyynesti. — Minun kodissani minun päätöksiäni kunnioitetaan.
— Sinun kodissasi? Lauri naurahti ivallisesti. — Älä unohda, että minä olen aviomiehesi.
— Aviomies, joka juuri käski minun pitää suuni kiinni ja elää jonkun toisen sääntöjen mukaan, Anna sanoi terävästi. — Tiedätkö mitä, Lauri? Minun täytyy miettiä uudelleen muutakin kuin tätä asuntoa. Minun täytyy miettiä myös meidän avioliittoamme.
Helena ponnahti seisomaan.
— Kuinka sinä kehtaat! Uhkailletko sinä minun poikaani? Sinun pitäisi olla polvillasi kiittämässä, että tuollainen mies ylipäätään otti sinut vaimokseen!
— Tuollainen mieskö? Anna ei enää pidätellyt itseään. — Mies, joka on istunut puoli vuotta ilman työtä ja elänyt minun palkallani? Mies, joka tuo sukulaisensa tänne päättämään, miten minä saan käyttää omaa omaisuuttani?
Lauri tarttui äitiään käsivarresta.
— Äiti, Maria, lähdetään. Meillä ei ole täällä mitään tekemistä. Istukoon yksin asuntojensa keskellä.
Kun ovi oli painunut kiinni Laurin ja hänen sukulaistensa perässä, Anna vajosi hitaasti tuolille. Hänen kätensä tärisivät hienoisesti hermostuksesta, mutta sisällä oli kummallinen tyhjyys.