Noin tunnin kuluttua puhelin alkoi soida. Soittaja oli Lauri. Anna antoi sen soida loppuun eikä koskenut laitteeseen. Hetken päästä viestejä alkoi tulla peräjälkeen: ensin Laurilta, joka vaati häntä tulemaan järkiinsä, sitten Helenalta, jonka sanat olivat täynnä uhkauksia ja loukkauksia.
Anna sulki puhelimen kokonaan ja meni makuuhuoneeseen. Yöpöydällä oli heidän hääkuvansa. Siinä he seisoivat nuorina, onnellisina ja varmoina siitä, että kaikki hyvä oli vasta edessä. Anna otti kehyksen käteensä, katsoi kuvaa hetken ja käänsi sen sitten kuvapuoli pöytää vasten.
Seuraavat päivät kuluivat omituisessa kangistuneessa hiljaisuudessa. Lauri ei palannut kotiin, vaan jäi äitinsä luo. Helena soitteli Annan työpaikalle ja valitti tuttavilleen, että miniä oli muka heittänyt hänen poikansa ulos. Maria puolestaan purki raivoaan sosiaalisessa mediassa ja lähetti vihaisia viestejä.
Mutta kaiken sen keskellä Anna tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sisällään jotakin lujaa. Matti-sedän perintö oli toiminut kuin paljastava koe: se oli näyttänyt Laurin suvun todelliset kasvot. Ja samalla myös Laurin omat.
Viikon kuluttua Lauri ilmestyi ovelle. Hän näytti rähjäiseltä, parta oli ajamatta ja silmät punoittivat.
— Anna, meidän pitää puhua, hän sanoi kynnykseltä.
Anna väistyi sanomatta mitään ja päästi hänet sisään. Lauri käveli keittiöön ja istuutui paikalle, jossa hän oli aina ennenkin istunut.
— Minä menetin malttini, hän aloitti. — Mutta et sinäkään täysin oikeassa ollut. Olisit voinut olla vähän joustavampi.
— Missä asiassa, Lauri? Anna kysyi tyynesti. — Siinäkö, että minun olisi pitänyt antaa asunto siskollesi?
— Ei antaa. Vain antaa hänen asua siellä. Me olemme kuitenkin perhettä. Perheen kuuluu auttaa toisiaan.
Anna pudisti päätään hitaasti.
— Perhe ei tarkoita vain sitä, että joku ottaa. Siihen kuuluu myös antaminen. Kerro minulle, mitä sinun perheesi on antanut minulle näiden vuosien aikana vaatimusten ja odotusten lisäksi?
Lauri vaikeni. Sitten hän sanoi äkkiä:
— Jos et suostu auttamaan minun sukulaisiani, ehkä meidän on tosiaan parempi erota.
Anna katsoi miestään pitkään.
— Ehkä niin, Lauri. Ehkä niin.
Illalla, kun Lauri oli jälleen lähtenyt äitinsä luo, Anna istui ikkunan ääressä teekuppi käsissään. Ulkona kaupungin valot syttyivät yksi toisensa jälkeen. Jossakin toisella laidalla kaupunkia oli Matti-sedän asunto. Se ei ollut enää vain perintö, vaan myös koetus, joka oli pakottanut hänet näkemään totuuden.
Anna mietti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Avioeroa, yksinäisyyttä, uusia mahdollisuuksia. Pelkoa hän ei tuntenut. Päinvastoin — ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että hän sai itse päättää omasta elämästään.
Puhelin alkoi taas soida. Soittajana oli Helena. Anna katkaisi puhelun ja esti numeron. Sen jälkeen hän avasi kannettavan tietokoneensa ja alkoi etsiä tietoa asunnon vuokraamisesta. Elämä jatkui, ja Anna päätti, että tästä lähtien hän eläisi sitä omilla ehdoillaan.