— Palataan tähän myöhemmin, Anna yritti katkaista keskustelun. — Tarvitsen aikaa miettiä asiaa rauhassa.
Helena ei kuitenkaan aikonut perääntyä. Seuraavista viikoista tuli Annalle yhtäjaksoinen painostusjakso. Anoppi soitti useita kertoja päivässä, Maria ilmestyi kylään muka sattumalta ja huokaili ahtaasta asunnostaan, ja lopulta mukaan vedettiin jopa viisivuotias Eero. Poika katsoi Annaa surullisin silmin ja kysyi, miksei hänellä ollut omaa huonetta niin kuin muilla lapsilla.
Lauri asettui äitinsä puolelle vaikenemalla. Hän ei suoranaisesti vaatinut mitään, mutta huokaili jatkuvasti, pyöritteli päätään ja antoi kaikin tavoin ymmärtää, että Anna käyttäytyi itsekkäästi.
Kuukauden kuluttua Annan kärsivällisyys alkoi olla lopussa. He kokoontuivat jälleen perheillalliselle. Helena toi mukanaan Laurin lempipiirakan, ja Maria raahasi Eeron mukaan, aivan kuin pojan läsnäolo olisi ollut yksi lisäperuste.
— Anna, olemme odottaneet päätöstäsi jo kuukauden, Helena aloitti heti, kun kaikki olivat ehtineet pöydän ääreen. — Marian täytyy voida suunnitella muuttoa. Ehkä asunnossa pitää tehdä pientä remonttiakin. Tätä ei voi venyttää loputtomiin.
— Sanoin jo, että mietin asiaa, Anna vastasi väsyneesti.
— Mitä siinä muka on miettimistä? Maria kivahti. — Sinulla on kaksi asuntoa, ja minä joudun asumaan lapsen kanssa yksiössä! Ymmärrätkö sinä lainkaan, millaista se on?
Anna katsoi kälyään pitkään. Maria ei ollut ollut töissä kolmeen vuoteen, vaan eli entisen miehensä maksamilla elatusavuilla ja äitinsä tuella.
— Maria, kukaan ei pakota sinua elämään ahtaasti. Voisit hakea töitä ja vuokrata isomman asunnon.
— Ai niin, sinun mielestäsi minun pitäisi raataa, vaikka sinulla seisoo kokonainen asunto käyttämättömänä? Maria korotti ääntään.
— Se asunto ei ole käyttämättömänä. Se on minun perintöni, Anna sanoi lujasti.
— Jonka sait vain hyvän tuurin ansiosta! Maria paiskasi takaisin.
Helena laski kätensä tyttärensä olkapäälle rauhoitellakseen tätä ja käänsi sitten katseensa miniäänsä.
— Annaseni, sinun täytyy nyt ajatella myös miehesi perhettä. Tämä on meidän kaikkien yhteinen onni, ymmärräthän? Perheen kuuluu pitää yhtä.
Anna käänsi katseensa Lauriin. Mies tuijotti lautastaan niin tiiviisti, että oli selvää, ettei hänellä ollut aikomustakaan puolustaa vaimoaan.
— Lauri, mitä sinä sanot tähän? Anna kysyi suoraan.
Lauri kohotti katseensa. Hänen silmissään näkyi ärtymys, ei epävarmuus.
— Äiti on oikeassa, Anna. Perhe tulee ensin. En ymmärrä, miksi sinun pitää olla noin itsepäinen.
Silloin Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään napsahti poikki. Mies, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja jonka rinnalla hän oli elänyt kuusi vuotta, ei pitänyt tärkeänä asettua hänen puolelleen.