— Jos asunto kerran päätyi sinulle, se on onnenpotku koko meidän suvullemme! Pidä siis suusi kiinni ja ala elää meidän sääntöjemme mukaan! — hän sylkäisi sanat vasten kasvojani.
Anna istui keittiön pöydän ääressä ja lajitteli notaarilta saamiaan asiakirjoja siisteihin pinoihin. Matti-sedältä peritty asunto oli kaksio hyvällä alueella. Sellaista perintöä Anna ei ollut osannut edes kuvitella, sillä viime vuosina yhteys setään oli ollut hädin tuskin olemassa.
— Anna, etkö sinä vieläkään ole mennyt nukkumaan? — Lauri ilmestyi keittiöön venytellen, kun olohuoneen televisio oli vihdoin sammunut.
— Käyn vain näitä papereita läpi, Anna vastasi nostamatta katsettaan.
Lauri kumartui lähemmäs ja kurkisti vaimonsa olan yli asiakirjoihin. Anna huomasi heti, miten miehen ilme muuttui. Silmiin syttyi outo kiilto, ahne ja lähes saalistava.
— No mutta tämähän on varsinainen jättipotti! Lauri parahti. — Nyt meillä on kaksi asuntoa!
Sana ”meillä” sai Annan hartiat kiristymään. Asunto oli peritty yksin hänelle, eikä kenellekään muulle. Hän ei kuitenkaan jaksanut ryhtyä väittelemään. Työpäivä oli imenyt hänestä viimeisetkin voimat.
Seuraavana päivänä Anna oli ehtinyt tuskin riisua takkinsa töistä palattuaan, kun ovikello jo soi. Oven takana seisoi Helena, hänen anoppinsa, kädessään kakku ja toisessa kuohuviinipullo.
— Rakas Anna! Helena huudahti ja sulki miniänsä syleilyyn tavalla, joka tuntui lähes luonnottoman lämpimältä. — Lauri kertoi perinnöstä. Mikä siunaus tämä onkaan koko perheellemme!
Anna värähti sisimmässään. Tuo hunajainen sävy kuulosti teennäiseltä. Kuuden avioliittovuoden aikana anoppi oli harvoin edes kutsunut häntä nimeltä; tavallisesti hän puhui hänelle kuin käskyjä jakavalle alaiselle.
— Tulkaa sisään, Helena, Anna sanoi ja väistyi ovelta.
Teekupin ääressä Helena ei kierrellyt pitkään, vaan meni nopeasti asiaan.
— Tiedätkö, olen tässä miettinyt… Marialla ja Eerolla on hirveän ahdasta siinä heidän yksiössään. Poika kasvaa koko ajan, kouluikäkään ei ole enää kaukana, eikä raukalla ole edes omaa huonetta. Etkö voisi antaa heidän muuttaa siihen asuntoon?
Anna laski kupin varovasti aluslautaselle.
— Helena, en ole vielä päättänyt, mitä teen asunnon kanssa. Saatan vuokrata sen.
Anopin kasvot synkkenivät saman tien.
— Vuokrata ventovieraille, kun omat ihmiset tarvitsevat apua? Anna hyvä, mehän olemme perhettä.
Juuri silloin Lauri palasi kotiin. Hän tajusi yhdestä silmäyksestä, mistä keittiössä keskusteltiin, ja istuutui empimättä äitinsä viereen.
— Äiti on oikeassa, Anna. Miksi päästää sinne tuntemattomia, jos Maria voisi asua siellä? Eikä se lisätulo meille niin ratkaiseva ole. Sinähän ansaitset muutenkin hyvin.
Anna tunsi, kuinka paine hänen sisällään kasvoi. Mies, joka oli ollut jo puoli vuotta työttömänä jälleen yhden irtisanomisen jälkeen, selitti nyt vakavalla naamalla, ettei ylimääräiselle rahalle muka ollut tarvetta.