Pian huomasin, että myös pienet korjaushommat kaatuivat minun niskaani.
Vähitellen arki alkoi näyttää siltä, että lähes kaikki jäi minun hoidettavakseni.
Samaan aikaan Helena soitti pojalleen joka ikinen päivä.
”Mikael, oletko syönyt?”
”Mikael, tule töiden jälkeen käymään luonani.”
”Mikael, tein lempiruokaasi.”
Ja kun Mikael sitten illalla tuli kotiin, sain usein kuulla lähes ensimmäiseksi:
”Äiti sanoi, että sinun pitäisi laittaa ruokaa useammin.”
Minä hymyilin.
”Totta kai.”
Mutta sisälläni väsymys kasvoi päivä päivältä raskaammaksi.
Eräänä iltana palasin töistä kotiin vähän seitsemän jälkeen.
Päivä oli ollut kamala.
Olin aivan puhki.
Mikael makasi sohvalla ja tuijotti puhelintaan.
”Moi”, hän sanoi nostamatta katsettaan.
”Oletko syönyt?” kysyin.
”En.”
”Onko sinulla nälkä?”
”Todella.”
Laskin laukkuni lattialle.
”Tilataan sitten jotain.”
Mikael vilkaisi minua kuin olisin ehdottanut jotakin täysin järjetöntä.
”Tilataan?”
”Niin.”
”Äitini sanoo, että naisen pitäisi osata huolehtia kodista.”
Käännyin hitaasti hänen puoleensa.
”Sinun äitisi sanoo aika paljon kaikenlaista.”
”Älä aloita taas.”
Menin keittiöön ja avasin jääkaapin oven.
Se oli melkein tyhjä.
Olin kuitenkin käynyt kaupassa vain kaksi päivää aikaisemmin.
Mikael oli vienyt suuren osan ostamistani ruoista äidilleen, koska Helena oli sanonut tarvitsevansa niitä.
Otin puhelimeni esiin.
”Minä tilaan pizzan.”
”Et tilaa.”
”Miksi en?”
”Äiti tulee huomenna.”
”No?”
”Hän haluaa, että täällä on siistiä.”
Katsoin häntä pitkään.
”Mikael, minä tulin juuri töistä.”
”Minä autan sinua.”
”Ihanko oikeasti?”
”Joo.”
Hän nousi sohvalta.
Sitten hän otti kaapista kaksi lasia ja asetti ne pöydälle.
”Valmista.”
Tuijotin häntä hetken.
Sitten aloin nauraa.
En siksi, että tilanne olisi ollut hauska.
Nauroin, koska olin niin uupunut, etten enää osannut muuta.
”Olet oikeassa”, sanoin lopulta.
”Missä asiassa?”
”Näin me emme voi jatkaa.”
Mikael istuutui takaisin.
”Vihdoinkin sinäkin ymmärrät sen.”
Sinä samana iltana sanoin hänelle suoraan, että sekä menot että kotityöt oli jaettava tasan. En enää suostuisi siihen, että kaikki vastuu olisi minulla.
Hän lupasi muuttua.
Muutaman päivän ajan näytti jopa siltä, että jokin olisi oikeasti liikahtanut parempaan suuntaan.
Sitten Helena tuli käymään.
Hän kierteli keittiössä katseellaan.
Tarkasteli pyykkejä.
Sen jälkeen olohuonetta.
Lopulta hän sanoi:
”Mikael, sinun täytyy puhua vaimosi kanssa.”
Seisoin aivan hänen edessään.
”Voitte puhua suoraan minullekin.”
Helena hymyili ohuelti.
”En minä halua riidellä.”
”En minäkään.”
”Sitten sinun on ymmärrettävä, että poikani tarvitsee rinnalleen naisen, joka pitää hänestä huolta.”
Katsoin häntä silmiin.
”Teidän poikanne on aikuinen mies.”
Helena vaikeni.
Mutta Mikael puuttui heti keskusteluun.
”Yhdessä asiassa äiti on kyllä oikeassa.”
Käänsin katseeni häneen.
”Missä asiassa?”
”Minä teen töitä koko päivän.”
”Niin teen minäkin.”
”Mutta sinä osaat järjestää kodin paremmin.”
Ne sanat osuivat minuun kipeämmin kuin hän luultavasti koskaan tajusi.
En sanonut mitään.
Jatkoin vain.
Päivästä toiseen.
Kuukaudesta toiseen.
Sitten tuli syntymäpäiväni.
En toivonut Mikaelilta paljon.
Halusin vain rauhallisen illan.
Pelkästään meidät kaksi.
Sen sijaan hän ei tullut kotiin yksin, vaan toi mukanaan vieraita.