Mukana olivat hänen äitinsä Helena, veljensä, sisarensa sekä kaksi lasta.
”Yllätys!”
Katsoin keittiön pöytää, joka oli täysin tyhjä.
”Mutta meillähän ei ole mitään tarjottavaa.”
Helena hymyili kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
”Ajattelin, että sinä varmasti laitat jotakin.”
Mikael riisui takkinsa eteisessä ja vilkaisi minua kevyesti.
”Älä nyt, kulta. Sinähän olet niin hyvä kokkaamaan.”
Niinpä minä valmistin omana syntymäpäivänäni ruokaa kahdeksalle ihmiselle.
Kukaan ei onnitellut minua ennen kuin kakku nostettiin pöytään.
Ja senkin kakun oli tuonut Helena.
Kun vieraat lopulta lähtivät, jäin yksin keittiöön. Astiat olivat pinossa, pöydällä oli murusia ja lavuaari täynnä lautasia.
Mikael tuli oviaukkoon.
”Olihan tämä mukava ilta”, hän sanoi.
Katsoin häntä pitkään.
”Tänään oli minun syntymäpäiväni.”
”Tiedän.”
”Ja minä tein ruokaa sinun äidillesi, veljellesi, siskollesi ja lapsille.”
”He ovat minun perhettäni.”
Tuijotin häntä hetken sanomatta mitään.
”Entä minä sitten olen?”
Mikael ei vastannut.
Sinä yönä otin esiin tiliotteemme.
En uteliaisuudesta.
Vaan siksi, että minun oli pakko.
Kävin läpi viimeisten kuuden kuukauden menot. Asuntolainan lyhennyksen. Laskut. Ruoat. Vakuutukset. Korjaukset. Jopa bensakulut niiltä matkoilta, joita teimme hänen perheensä luo.
Kun laskin summia yhteen, minua alkoi kylmätä.
Minä maksoin lähes seitsemänkymmentä prosenttia kaikista yhteisistä kuluistamme.
Ja Mikael antoi edelleen palkkansa äidilleen.
Päätin, että asiasta oli puhuttava.
”Haluan nähdä, missä tilanteessa meidän raha-asiamme ovat”, sanoin hänelle seuraavana päivänä.
Mikael jähmettyi heti.
”Miksi?”
”Koska me olemme naimisissa.”
”Sinun ei tarvitse valvoa minun rahojani.”
”En minä halua valvoa niitä. Haluan ymmärtää, miten meidän on tarkoitus jatkaa näin.”
Hän otti puhelimensa käteensä, kuin olisi tarvinnut jotakin väliimme.
”Äiti hoitaa minun palkkani.”
Katsoin häntä epäuskoisena.
”Paljonko hän sitten jättää sinulle?”
”Riippuu vähän.”
”Paljonko?”
Mikael vaikeni.
Lopulta hän sanoi hiljaa:
”Noin kuusisataa euroa kuukaudessa.”
Jäin tuijottamaan häntä.
”Sinä tienaat paljon enemmän.”
”Äiti laittaa loput säästöön.”
”Mistä asti?”
”Pari vuotta.”
Kaksi vuotta.
Kahden vuoden ajan minä olin maksanut melkein kaiken.
Samaan aikaan hän oli luovuttanut palkkansa äidilleen.
Mutta pahin ei ollut vielä tullut.
Muutamaa päivää myöhemmin löysin pankkitositteen.
Rahoja ei ollut siirretty millekään säästötilille.
Kyseessä oli tilisiirto.
1 800 euroa.
Mikaelilta Helenalle.
Viestikentässä luki:
”Keittiöremontti.”
Soitin hänelle välittömästi.
”Mikael, miksi sinä olet siirtänyt äidillesi 1 800 euroa?”
”Keittiötä varten.”
”Mitä keittiötä?”
”Hänen keittiötään.”
”Miksi?”
”Hän tarvitsi rahaa.”
”Entä meidän lainanlyhennyksemme?”
”Älä tee tästä mitään näytelmää.”
Sillä hetkellä jokin sisälläni napsahti poikki.
Samana iltana Helena tuli meille.
Hän istuutui keittiön pöydän ääreen aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.
”Mikael kertoi, että olet vihainen.”
”En ole vihainen.”
”Hyvä.”
”Olen väsynyt.”
Helena huokaisi raskaasti.
”Sinun täytyy ymmärtää, että miehellä on oikeus auttaa äitiään.”
”Auttakoon sitten.”
”Missä ongelma siis on?”
Katsoin ensin Mikaelia ja sitten Helenaa.
”Ongelma on siinä, että Mikaelin palkka menee sinun tukemiseesi.”