”Jos palkkasi kerran päätyy joka tapauksessa äitisi tilille, niin kai hän voi sitten myös laittaa sinulle ruoan.” Sanoin sen niin tyynesti, että oma äänensävyni hämmästytti minua.
Mieheni Mikael pysähtyi keittiön oviaukkoon kuin seinään.
Muutaman sekunnin ajan asunnossamme vallitsi täydellinen hiljaisuus. Anoppini Helena istui keittiönpöydän ääressä ja tuijotti minua kuin olisin juuri tehnyt jotakin anteeksiantamatonta.
”Mitä sinä sanoit?” Mikael kysyi.
”Kuulit kyllä.”
Riisuin esiliinan yltäni ja asetin sen rauhallisesti työtasolle.
”Jos palkkasi siirretään joka kuukausi äitisi pankkitilille, hän voi tästä päivästä lähtien huolehtia myös iltaruoastasi.”
Helena läimäytti kämmenensä pöytään.
”Millainen vaimo sinä oikein olet?”
Katsoin häntä suoraan, ilman että korotin ääntäni.
”Väsynyt vaimo.”
Sinä iltana en tehnyt päivällistä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Ja seuraavana aamuna jätin avioerohakemuksen.
Jotta voisi ymmärtää, miten siihen pisteeseen päädyttiin, täytyy palata muutama vuosi taaksepäin.
Kun Mikael ja minä menimme naimisiin, olimme molemmat töissä. Minä työskentelin kirjanpitäjänä pienessä toimistossa, ja hän oli kuljetusalan yrityksen palveluksessa.
Asuimme vaatimattomassa asunnossa, lyhensimme yhteistä lainaa ja puhuimme usein siitä, millaista elämää rakentaisimme myöhemmin.
Aluksi kaikki jaettiin.
Menot.
Laskut.
Ruokaostokset.
Siivoaminen.
Ruoanlaitto.
Emme olleet mikään täydellinen pari, mutta arkemme pyöri. Meillä oli järjestys, jonka molemmat ymmärsivät.
Sitten Helena alkoi ilmestyä yhä tiiviimmin osaksi jokapäiväistä elämäämme.
Mikael oli aina ollut läheinen äitinsä kanssa.
Ehkä liiankin läheinen.
Ensin se ei vaivannut minua. Ajattelin, että oli luonnollista, kun äiti rakasti poikaansa ja halusi pitää tästä huolta.
Vähitellen mukaan tulivat kuitenkin pienet huomautukset.
”Mikael, älä syö tuollaista. Minä teen sinulle kunnollista ruokaa.”
”Mikael, onhan sinulla tarpeeksi rahaa?”
”Mikael, miksi vaimosi ostaa noin paljon kaikenlaista?”
”Mikael, sinun pitäisi säästää enemmän.”
Yritin olla puuttumatta asiaan. En halunnut riidellä äidin ja pojan suhteesta, enkä varsinkaan vaikuttaa mustasukkaiselta tai pikkumaiselta.
Kunnes eräänä iltana Mikael tuli kotiin ja ilmoitti minulle aivan vakavalla naamalla:
”Olen päättänyt antaa osan palkastani äidille.”
Katsoin häntä hetken sanattomana.
”Miksi?”
”Hän sanoo osaavansa hoitaa raha-asioita paremmin.”
”Ja kuinka suuren osan ajattelit antaa?”
”Melkein kaiken.”
Hetken ajan olin varma, että olin ymmärtänyt väärin.
”Melkein koko palkkasi?”
”Niin. Hän maksaa joitakin kuluja puolestani ja laittaa loput säästöön.”
”Mikael, meillä on asuntolaina.”
”Tiedän.”
”Meillä on laskuja.”
”Tiedän.”
”Miksi sinun palkkasi ei sitten enää tule meidän yhteiseen talouteemme?”
Hänen otsansa meni ryppyyn, aivan kuin minä olisin ollut se, joka ei käsittänyt jotakin yksinkertaista.
”Hän on äitini. Haluan auttaa häntä.”
Siitä hetkestä meidän todelliset ongelmamme alkoivat.
Mikael kävi edelleen töissä.
Niin kävin minäkin.
Mutta aina, kun tuli aika maksaa laskuja, hänen rahansa olivat kummallisesti kadonneet.
”Minä maksan tässä kuussa”, hän sanoi.
Sitten kuun loppu saapui.
”Minulla ei ole tarpeeksi rahaa.”
Ja niin minä maksoin.
Ensin sata euroa.
Sitten kaksisataa.
Myöhemmin neljäsataa.
Minun maksettavakseni jäivät ruoat, laskut ja siivoustarvikkeet. Eikä se jäänyt siihen.