Ilman lupaa. Ilman keskustelua. Ikään kuin Annan vuosien työ olisi ollut vain yhteinen vararahasto, josta Mikael voisi ottaa, kun hänen äitinsä niin käski.
— Irti siitä puhelimesta! Anna huusi ja nappasi laitteen niin nopeasti Mikaelin kädestä, ettei tämä ehtinyt edes reagoida. — Nämä ovat minun rahojani, ymmärrätkö sinä?
Veri kohisi Annan korvissa. Hänen sormensa vapisivat, kun hän sulki siirron ja peruutti tapahtuman niin nopeasti kuin pystyi. Onneksi maksu ei ollut vielä lähtenyt. Se olisi vaatinut vielä tekstiviestivahvistuksen.
— Anna, mitä sinä oikein teet? Mikael kysyi hämmentyneenä.
— Suojelen rahojani varkailta, Anna vastasi terävästi.
— Miltä varkailta? Tässähän on kyse perheestä, Mikael yritti puolustautua.
Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Mikael istui sängyn laidalla kädet levällään, aivan kuin hän ei olisi käsittänyt, mistä Anna oli niin poissa tolaltaan. Hänen kasvoillaan oli loukkaantunut ja samalla aidosti ymmällään oleva ilme.
— Mistä perheestä sinä puhut? Anna kysyi jäätävällä äänellä. — Siskostasi, joka ei osaa hoitaa omaa talouttaan?
— Mutta hän on perhettä, Mikael mumisi. — Maria on meille sukua.
— Maria on sinun sukulaisesi. Nämä rahat taas ovat minun. Olen laittanut sivuun viisikymmentä euroa joka kuukausi neljän vuoden ajan.
— Mutta mehän asumme yhdessä! Mikael väitti vastaan.
— Ja sekö antaa sinulle oikeuden jakaa minun säästöjäni muille?
Anna ei enää yrittänyt selittää rauhallisesti. Hänelle oli käynyt selväksi, ettei Mikael tehnyt eroa yhteisten menojen ja henkilökohtaisten säästöjen välillä. Mies näytti todella ajattelevan, että kaikki perheessä oleva raha oli automaattisesti kaikkien käytettävissä ja että hänellä oli oikeus päättää, mihin se ohjataan.
— Anna, yritä nyt ymmärtää. Marialla on oikeasti vaikeaa, Mikael sanoi sovittelevasti.
— Entä minulla? Luuletko, että minulla on ollut helppoa? Olen kieltänyt itseltäni kaiken neljän vuoden ajan.
— Et nyt ihan kaikkea…
— Kyllä, kaiken! En ole ostanut uusia vaatteita, en ole käynyt kahviloissa, en ole pitänyt kunnollista lomaa. Kaikki sen rahan takia.
Mikael laski katseensa nolona. Hän näytti ihmiseltä, joka oli jäänyt kiinni itse teossa. Ja oikeastaan juuri niin oli tapahtunut.
— Äiti sanoi tietävänsä PIN-koodin, Mikael mutisi hiljaa. — Minä ajattelin, että jos koodi kerran on tiedossa, niin ehkä…
— Niin ehkä mitä? Että rahat saa varastaa?
— Ei varastaa! Vain lainata Marialle!
— Lainata? Anna naurahti kuivasti. — Ja milloin te oikein aioitte maksaa sen takaisin? Mariallahan ei ole rahaa.
— No… jotenkin.
— Jotenkin, Anna toisti ivallisesti. — Mikael, kuvittelitko sinä tosissasi maksavasi sisarellesi ottamanne lainan takaisin seuraavan neljän vuoden aikana?
Mikael vaikeni. Se riitti vastaukseksi. Oli päivänselvää, ettei kukaan ollut oikeasti suunnitellut palauttavansa euroakaan. Helena oli luottanut siihen, että hänen poikansa vain antaisi Annan säästöt Marialle, ikään kuin kyse olisi lahjasta.
— Missä äitisi on? Anna kysyi.
— Olohuoneessa. Katsoo televisiota.
— Pyydä hänet tänne.
— Miksi?
— Haluan keskustella sen ihmisen kanssa, joka on opettanut poikansa varastamaan.
— Anna, älä tee tästä kohtausta…
— Mikael, hae äitisi tänne. Nyt.
Mikael nousi vastahakoisesti ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Helena ilmestyi oven suuhun. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme, aivan kuin hän olisi ollut varma, että siirto oli jo tehty.
— No, joko rahat lähtivät? hän kysyi melkein iloisesti.
— Eivät, Anna vastasi lyhyesti.
Helenan ilme synkkeni saman tien.
— Miten niin eivät? Mikael lupasi!
— Mikael yritti varastaa minun rahani. Minä ehdin estää sen.
— Mitä sinä oikein höpiset varastamisesta? Helena kivahti. — Nehän ovat perheen rahoja!
— Ne ovat minun henkilökohtaisia säästöjäni. Ja te vakoilitte PIN-koodini.
Helena hätkähti. Hän ei selvästikään ollut odottanut, että Anna sanoisi asian näin suoraan.
— Minä vain satuin näkemään sen, hän alkoi selitellä.
— Toisten tunnuslukuja ei opetella vahingossa ulkoa, Anna keskeytti. — Te tarkkailitte minua tahallanne.
— Entä sitten? Perheen sisällä ei pitäisi olla salaisuuksia.
— Kyllä pitäisi. Varsinkin silloin, kun kyse on omista rahoista.
Helenan posket punehtuivat kiukusta.
— Ai sinä siis jätät miehesi sisaren pulaan? Oletpa sydämetön.
— En jätä ketään pulaan. Minä vain en aio maksaa muiden vastuuttomuuden seurauksia.
— Minkä vastuuttomuuden? Lapsi on sairas!
— Maria on aikuinen ihminen. Hän saa itse etsiä ratkaisun ongelmiinsa.
— Vai niin, Helena puuskahti halveksivasti. — Sinä olet ahne.
— Helena, minä olen ansainnut nämä rahat itse. Siksi minä myös päätän, mihin ne käytän.
— Entä Mikael? Eikö hän muka käy töissä? Eikö hän elätä sinua?
— Mikael tienaa omiin menoihinsa. Nämä säästöt olen kerännyt minä.
Helena avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta Anna ei antanut hänelle mahdollisuutta.
— Tämä keskustelu päättyy tähän. Kukaan ei enää koske minun rahoihini.
Helena poistui huoneesta loukkaantuneena ja vihaisena. Mikael jäi seisomaan kynnykselle epävarmana, kuin ei olisi tiennyt, pitäisikö seurata äitiään vai jäädä vaimonsa luo.
— Anna, äiti suuttuu tästä todella, hän sanoi arasti.
— Suuttukoon. Se on hänen ongelmansa.
— Entä Maria?
— Mitä Mariasta? Menköön lisätöihin tai hankkikoon muuta tuloa.
— Mutta hänellä on lapsi!
— Monella ihmisellä on lapsia. Silti he jotenkin pärjäävät ilman, että sukulaiset tyhjentävät tilinsä heidän puolestaan.
Mikael ei vastannut. Hän näki, ettei Anna aikonut perääntyä.
Sinä iltana puolisot puhuivat toisilleen vain välttämättömimmät sanat. Koko asunto tuntui kylmältä ja vieraalta. Helena pysytteli näyttävästi omassa huoneessaan ja esitti loukkaantunutta. Appi Olavi puolestaan teki kaikkensa pysyäkseen riidan ulkopuolella eikä sanonut asiasta sanaakaan.
Anna makasi vuoteessa pitkään valveilla. Ajatukset kiersivät kehää. Hänelle oli nyt täysin selvää, ettei tässä perheessä häntä pidetty tasavertaisena aikuisena ihmisenä. Hänen säästöjään katsottaisiin aina yhteisenä kassana, johon vanhemmilla ja Mikaelilla olisi muka oikeus kajota tarpeen tullen.
Seuraavana aamuna Anna teki ensimmäiseksi sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten: hän vaihtoi puhelimensa pääsykoodin.