Sen jälkeen Anna avasi pankkisovelluksen ja vaihtoi myös sen kirjautumiseen tarvittavan PIN-koodin. Nyt hänen säästöihinsä ei enää pääsisi kukaan muu käsiksi.
Mikael huomasi, että Anna teki puhelimellaan jotakin tavallisesta poikkeavaa.
— Mitä sinä siellä muutat? hän kysyi varovasti.
— Suojaan rahani tunkeutujilta, Anna vastasi tyynesti.
— Anna, miksi sinun pitää ottaa tämä noin…
— Koska eilen sinä yritit viedä minun säästöni.
— En minä yrittänyt viedä mitään! Tarkoitus oli vain auttaa siskoani!
— Minun rahoillani. Ilman minun lupaani. Sille on olemassa nimi, Mikael. Se on varastamista.
Mikael sulki suunsa. Hän tajusi kyllä, ettei Annan sanoja voinut täysin kumota, mutta myöntämään sitä hän ei pystynyt.
Seuraavat päivät kuluivat talossa painostavassa hiljaisuudessa. Helena käänsi katseensa pois joka kerta, kun Anna tuli samaan huoneeseen. Ele oli niin korostettu, ettei sitä voinut erehtyä pitämään vahinkona. Mikael yritti toisinaan pehmentää tunnelmaa, mutta hänen yrityksensä jäivät vaisuiksi.
— Entä jos annettaisiin edes vähän? hän ehdotti kerran. — Vaikka sata euroa?
— Ei euroakaan, Anna sanoi lujasti.
— Mutta äiti kantaa tästä kaunaa loputtomiin…
— Hän on sinun äitisi. Sinä voit selvittää asian hänen kanssaan.
Noiden päivien aikana Anna ymmärsi lopullisesti, ettei hän voisi jatkaa elämää saman katon alla tämän perheen kanssa. Jatkuva painostus, yritykset päättää toisen ihmisen rahoista ja täydellinen piittaamattomuus hänen rajoistaan tekivät yhteiselämästä mahdotonta.
Hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa etsiä vuokra-asuntoa. Iltaisin Anna selasi ilmoituksia, lähetti viestejä vuokranantajille ja kyseli vapaita näyttöaikoja. Hän ei tarvinnut mitään suurta. Pieni yksiö tai kompakti kaksio riittäisi mainiosti, kunhan se olisi oma paikka, jossa kukaan ei tonkisi hänen asioitaan.
Noin viikko riidan jälkeen sopiva asunto löytyi. Se oli pieni yksiö rauhallisella asuinalueella. Ei ylellinen, mutta siisti, valoisa ja ennen kaikkea hänen ulottuvillaan. Vuokra oli 550 euroa kuukaudessa.
Lauantaiaamuna, kun koko perhe istui keittiössä, Anna ilmoitti päätöksensä.
— Minä muutan pois, hän sanoi aamiaisen keskellä.
Mikael nosti katseensa hämmentyneenä.
— Minne?
— Vuokrasin asunnon. Alan asua erillään.
— Miksi ihmeessä? Mikael kysyi, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitään.
— Koska täällä minun rahojani pidetään yhteisinä. Minä en pidä.
Helena hymyili voitonriemuisesti.
— No siitä vain sitten, hän tokaisi. — Saatpahan maksaa itse kaikki laskusi.
— Niin maksankin, Anna vastasi ja nyökkäsi rauhallisesti. — Mutta ainakaan kukaan ei yritä siinä sivussa tyhjentää säästötiliäni.
— Anna, ehkä noin jyrkkään ratkaisuun ei tarvitse mennä, Mikael pyysi. — Me voisimme vielä puhua tästä.
— Mistä me puhuisimme? Siitäkö, ettet enää varasta rahojani? Sellaisesta asiasta ei pitäisi tarvita neuvotteluja.
— Mutta tämä on järjetöntä! Maksaa vuokraa, kun täällä voisi asua ilmaiseksi!
— Minusta on parempi maksaa vuokraa kuin menettää kaikki, minkä olen vuosien aikana säästänyt, Anna sanoi.
Maanantaina Anna otti vapaapäivän töistä ja käytti sen pakkaamiseen. Mikael oli töissä. Helena ei edes teeskennellyt auttavansa, vaan seurasi sivusta kylmä ilme kasvoillaan. Ainoastaan Olavi auttoi hiljaa kantamaan laukut taksiin.
— Etkö sinä vielä harkitsisi? vanhempi mies kysyi matalalla äänellä.
— En, Olavi. Päätös on tehty.
Olavi nyökkäsi raskaasti. Hän ymmärsi, miksi Anna lähti, mutta perheen sisäinen uskollisuus esti häntä sanomasta sitä ääneen. Hän ei asettunut Annan puolelle, vaikka tiesi tämän olevan oikeassa.
Uusi asunto oli pieni, mutta se tuntui heti kodilta. Ensimmäisinä iltoina Anna huomasi hämmästyneenä, miten kevyeltä hiljaisuus saattoi tuntua. Kukaan ei kysellyt, mihin hän käytti palkkansa. Kukaan ei antanut ymmärtää, että hänen velvollisuutensa oli pelastaa muiden talous. Kukaan ei vedonnut hänen omaantuntoonsa eikä yrittänyt hallita hänen elämäänsä.
Mikael soitti joka päivä. Hän pyysi Annaa palaamaan, vakuutti, että kaikki muuttuisi, ja lupasi, ettei Helena enää sekaantuisi heidän asioihinsa. Anna kuunteli, mutta ei uskonut. Helenan luonne ei ollut sellainen, joka muuttuisi yhdellä lupauksella.
— Äiti sanoi olevansa valmis pyytämään anteeksi, Mikael yritti kerran.
— Minä en tarvitse anteeksipyyntöä, Anna vastasi. — Minulle riittää, että hän ymmärtää yhden asian: minun rahani ovat minun rahojani.
— Hän ymmärtää sen nyt. Minä lupaan.
— Mikael, sinun äitisi ei muutu. Huomenna hän keksii uuden syyn, miksi minun säästöni pitäisi käyttää johonkin muuhun.
Mikael ei silti luovuttanut heti. Hän kävi Annan luona, toi kukkia ja pieniä lahjoja, puhui rakkaudesta ja siitä, miten he voisivat aloittaa alusta. Anna pysyi kuitenkin päätöksessään. Hän oli liian kauan antanut toisten määritellä, mikä hänelle kuului ja mikä ei.
Kuukauden kuluttua oli selvää, ettei sovintoa tulisi. Kun Mikael ymmärsi, ettei pääsisi käsiksi Annan rahoihin eikä saisi tätä muuttamaan mieltään, hän alkoi vähitellen tyytyä tappioonsa. Hän jäi äitinsä luo. Siellä häntä odottivat juuri ne asiat, joista oli riidan alussa puhuttu: sisko Maria lapsensa kanssa ja loputon määrä taloudellisia ongelmia.
Maria matkusti omalta paikkakunnaltaan veljensä luo siinä toivossa, että perhe auttaisi häntä. Mutta Mikaelilla ei ollut ylimääräistä rahaa. Hänen palkkansa riitti juuri ja juuri hänen omiin menoihinsa.
— Missä ne rahat ovat? Maria kysyi närkästyneenä. — Äiti sanoi, että Anna on varakas.
— Anna muutti pois, Mikael vastasi synkästi. — Ja vei rahansa mukanaan.
Maria paheksui entisen kälynsä ahneutta, mutta tilanteelle hän ei voinut mitään.
Kolmen kuukauden kuluttua Anna pani avioeron vireille. Asia eteni ilman suurta draamaa, sillä jaettavaa ei juuri ollut. Säästöt pysyivät Annalla, ja Marian velat sekä perheen huolet jäivät Mikaelin elämään.
Mikael yritti myöhemmin vaatia osaa rahoista oikeusteitse, mutta yritys epäonnistui. Säästöjen perusta oli kertynyt jo ennen avioliittoa, ja sen jälkeenkin Anna oli kartuttanut niitä omista tuloistaan. Rahat katsottiin hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen.
Pitkään aikaan Anna tunsi ensimmäistä kertaa todellista helpotusta. Hänen tulevaisuutensa oli nyt hänen omissa käsissään. Kukaan ei voinut määrätä hänen säästöistään, eikä kukaan voinut käyttää niitä vieraisiin tarpeisiin.
Anna jatkoi rahan laittamista sivuun. Nyt se kävi nopeammin kuin ennen, sillä hänen ei tarvinnut elättää Mikaelia eikä paikkailla tämän sukulaisten rahavaikeuksia. Kahdessa vuodessa hän sai kokoon käsirahan, jota oli tavoitellut niin kauan.
Asunto kirjattiin yksin hänen nimiinsä. Se oli pieni, mutta oma. Anna sai lopulta sen, mistä oli haaveillut neljän vuoden ajan. Ja sillä hetkellä hänen vierellään ei ollut ketään Mikaelin perheestä.