— …kun ajatukset pyörivät koko ajan tyttäreni ympärillä, Helena huokaili. — Miten tämä voi mennä näin? Poikani elää turvassa ja mukavasti, mutta hänen oma sisarensa joutuu kärsimään!
Päivä päivältä Mikael muuttui synkemmäksi. Anna näki selvästi, miten syyllisyys kalvoi miestä sisältäpäin. Helena osasi painaa juuri oikeita kohtia: hän kertoi Marian ahdingosta yksityiskohtaisesti, niin että jokainen lause kuulosti moitteelta.
— Äiti, ehkä Maria voisi itsekin yrittää löytää jonkin ratkaisun? Mikael sanoi varovasti.
— Minkä ratkaisun? Helena kivahti heti. — Hän on jo kokeillut kaikkea! Ystävillä ei ole varaa lainata, kaikilla on omat menonsa. Pankista ei heru lainaa, kun palkka on niin pieni.
— Entä sosiaalitoimi? Anna ehdotti.
— Mikä sosiaalitoimi? anoppi tuhahti halveksivasti. — Siellä täytellään papereita kuukausikaupalla, eikä lopulta saa mitään hyödyllistä!
Oli selvää, ettei Helena aikonut perääntyä. Hänen mielestään Mikaelin velvollisuus oli auttaa sisartaan, eikä mikään perustelu kelvannut vastaukseksi.
Ratkaiseva keskustelu käytiin syyskuun kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä. Illallispöydässä Helena ilmoitti kuin asia olisi jo päätetty:
— Mikael, puhuin Marian kanssa. Hän tarvitsee kolmesataa euroa. Velkoihin ja siihen, että pääsee alkuun. Enempää hän ei pyydä.
Mikael oli vähällä vetää keiton väärään kurkkuun.
— Kolmesataa? Äiti, eihän meillä ole sellaista rahaa noin vain!
— Miten niin ei ole? Helena hämmästyi teatraalisesti. — Eikö Anna ole säästänyt? Kyllä minä tiedän, että on. Jo pitkään.
Anna jähmettyi lusikka kädessään. Anoppi siis tiesi säästöistä. Mutta mistä ihmeestä?
— Äiti, ne rahat on tarkoitettu asuntoa varten, Mikael yritti selittää.
— Mitä asuntoa? Helena heilautti kättään. — Hyvinhän te tässäkin asutte! Mutta Maria kärsii lapsensa kanssa.
— Me olemme säästäneet neljä vuotta, Anna sanoi hiljaa. — Se on meidän käsirahamme.
— No entä sitten? anoppi katsoi miniäänsä ärtyneenä. — Säästätte uudestaan! Sisar tarvitsee apua nyt.
— Helena, minä ymmärrän, että Marialla on vaikeaa, mutta meidän säästömme…
— Mitkä teidän? Helena keskeytti terävästi. — Mikael käy töissä, Mikael tuo rahaa taloon! Vai tienaatko sinä muka enemmän kuin miehesi?
Anna tunsi kasvojensa kuumenevan. Siinä se tuli. Helena ajatteli, että koska Mikael ansaitsi enemmän, hänellä oli myös oikeus päättää, mihin perheen rahat käytettiin.
— Olen laittanut ne rahat syrjään omasta palkastani, Anna sanoi tiukasti.
— Ja mitä sitten? Helena ei hellittänyt. — Sinähän elät perheessä! Syömme saman katon alla ja maksamme laskut yhdessä.
— Mutta minä olen säästänyt ne. Joka kuukausi viisikymmentä euroa.
— Ja kuka on antanut sinulle siihen mahdollisuuden? anoppi siristi silmiään ovelasti. — Jos asuisitte omillanne, tuo raha menisi vuokraan.
Helenan logiikka oli järkähtämätön kuin betoni. Hänen mielestään kaikki raha, jonka nuoret säästivät asumiskuluissa, kuului perheelle, ja sen käytöstä päätti talon vanhempi väki.
— Mikael, oletko sinä mies vai et? Helena jatkoi poikansa painostamista. — Etkö muka pysty auttamaan omaa sisartasi?
— Äiti, minä mietin asiaa, Mikael vastasi heikosti.
— Mitä siinä on miettimistä? anoppi närkästyi. — Nyt ei ole enää aikaa pohtia! Maria tarvitsee rahat huomiseksi.
Anna nousi pöydästä. Ruokahalu oli kadonnut kokonaan. Hän ymmärsi, että seuraavana päivänä Helena yrittäisi pakottaa poikansa siirtämään rahat Marialle.
Huoneessaan Anna otti esiin pienen korurasian ja tarkisti kortit. Säästötilin kortti, palkkatiliin liitetty kortti ja pieniä menoja varten tarkoitettu kortti olivat kaikki paikoillaan. Vielä. Mutta kuinka kauan?
Mikael tuli huoneeseen noin puolen tunnin kuluttua. Hän näytti vaivaantuneelta ja syylliseltä.
— Anna… äiti sanoi tietävänsä säästötilisi tunnusluvun, hän aloitti epävarmasti.
— Miten hän voisi sen tietää? Anna kysyi järkyttyneenä.
— Hän oli kerran nähnyt sen, kun nostit rahaa.
Anna tuijotti miestään silmät suurina. Helena oli siis tarkkaillut häntä, painanut numerot mieleensä ja pystyi nyt halutessaan pääsemään käsiksi hänen rahoihinsa.
— Mikael, ne ovat minun säästöjäni, Anna sanoi lujasti. — Olen kerännyt niitä neljä vuotta.
— Ymmärrän, mutta äiti on oikeassa siinä, että Marialla on oikeasti hätä.
— Sitten Maria voi tehdä enemmän töitä. Tai muuttaa pienemmälle paikkakunnalle, jossa eläminen on halvempaa.
— Anna, miten hän muka muuttaisi? Lapsen kanssa, ilman rahaa…
— Mikael, jos annamme nämä rahat pois, meidän on aloitettava asunnon säästäminen alusta. Siihen menee taas neljä vuotta.
— Ei välttämättä neljää. Säästämme yhdessä, niin se käy nopeammin.
Anna katsoi miestään ja ymmärsi kaiken. Mikael oli jo tehnyt päätöksensä. Hän halusi vain Annan suostumuksen, jotta omatunto ei soimaisi.
— Mikael, minä en hyväksy tätä, Anna sanoi selvästi. — Nämä rahat ovat meidän tulevaisuuttamme varten.
— Eikö Maria sitten kuulu meidän perheeseemme?
— Maria on sinun sisaresi. Mutta säästöt ovat minun.
Mikael ei vastannut. Hän meni nukkumaan, mutta Anna huomasi, kuinka mies kääntyili pitkään vuoteessa eikä saanut unta.
Seuraavana päivänä Anna palasi töistä kotiin tavalliseen aikaan. Asunnossa oli hiljaista. Olavi ei ollut vielä tullut, ja Helena istui olohuoneessa television edessä. Mikael oli heidän huoneessaan puhelin kädessään.
— Mitä sinä teet? Anna kysyi riisuessaan takkia.
— En mitään erityistä, Mikael vastasi epävarmasti.
Anna astui lähemmäs ja vilkaisi puhelimen näyttöä. Siinä oli auki pankkisovellus. Mikael oli täyttämässä tilisiirtolomaketta. Summa-kentässä luki 2 400 euroa. Annan koko säästösumma.
— Kenelle sinä olet siirtämässä rahaa? Anna kysyi jääkylmällä äänellä.
— Äiti sanoi, että sisarta pitää auttaa, Mikael mutisi. — Tilanne on kuulemma todella kriittinen.
Anna tunsi, kuinka raivo puristi rintaa ja vatsaa. Siis Mikael oli todella aikonut ratkaista asian Annan rahoilla.