— Ota kätesi pois siitä puhelimesta! Ne ovat minun rahojani, ymmärrätkö?! — huusin, kun mieheni yritti siirtää sievoisen summan anopilleni.
Anna oli pannut joka kuukausi syrjään 50 euroa. Joskus hän onnistui säästämään hieman enemmänkin, jos ruokakuluista jäi jotakin yli tai jos hän sai tehdä ylimääräisiä vuoroja. Raha karttui hitaasti, mutta varmasti — kuukausi kuukaudelta, jo neljän vuoden ajan. Lopulta tilille oli kertynyt 2 400 euroa. Sen oli tarkoitus olla ensimmäinen askel kohti omaa asuntoa.
Kaikki nuo vuodet Anna oli asunut miehensä Mikaelin vanhempien luona kolmiossa. Appi, Olavi, ja anoppi, Helena, olivat antaneet nuorelle parille yhden huoneen. Itse he nukkuivat ahtaasti makuuhuoneessa, ja kolmas huone toimi yhteisenä olohuoneena koko perheelle. Aluksi järjestelyä oli pidetty vain väliaikaisena ratkaisuna — ehkä vuodeksi, korkeintaan kahdeksi. Mutta vuodet kuluivat, eikä omaa kotia vieläkään ollut.
Anna työskenteli yksityisellä lääkäriasemalla vastaanoton hoitajana. Palkka ei ollut suuri, mutta se tuli säännöllisesti. Mikael puolestaan ajoi jakeluautoa kuljetusyrityksessä. Hänen tulonsa olivat paremmat, mutta epävarmemmat: toisinaan tuli bonuksia, toisinaan palkka viivästyi. Siksi säästäminen jäi käytännössä Annan harteille ja tapahtui enimmäkseen hänen pienestä palkastaan.
Rahat olivat erillisellä tilillä, jonka Anna oli avannut nimenomaan säästöjä varten. Pankkikorttia hän säilytti kotona korurasiassa, eikä hän ollut kertonut tunnuslukua kenellekään. Ei edes miehelleen. Hän oli päättänyt, että kun asunto joskus ostettaisiin, se kirjattaisiin hänen nimiinsä. Varovaisuus ei hänen mielestään ollut pahasta: elämä saattoi muuttua, työpaikka saattoi kadota, mutta oma katto pään päällä pysyisi.
Mikael tiesi säästöistä. Aina silloin tällöin hän kysyi, paljonko kasassa jo oli, ja kehui vaimoaan siitä, että tämä osasi olla tarkka rahasta. Mutta lähes joka kerta hän lisäsi:
— On hyvä, että keräämme yhteistä pesämunaa. Asunnon ostaminen onnistuu helpommin, kun teemme sen yhdessä.
Anna nyökkäsi, vaikka sisimmässään hän ei ollut samaa mieltä. Hän oli säästänyt rahat. Hän oli elänyt niukasti. Hän oli luopunut ostoksista, uusista vaatteista ja pienistäkin iloista. Mikael taas käytti omat ansionsa pitkälti itseensä: hankki uusia työkaluja, kävi kavereidensa kanssa kahvilla tai keksi muuta menoa. Siksi Anna piti säästöjä ominaan.
Perhe-elämää hankaloitti ennen kaikkea anoppi. Helena oli viisikymmentäkahdeksanvuotias, energinen ja puhelias nainen, joka ei malttanut olla sekaantumatta nuorten asioihin. Milloin hän neuvoi, miten ruoka olisi pitänyt valmistaa, milloin huomautti heidän huoneensa epäjärjestyksestä, milloin taas löysi jonkin uuden aiheen valittaa.
Kaikkein mieluiten Helena puhui tyttärestään Mariasta. Mikaelin sisar asui toisella paikkakunnalla ja työskenteli kauneushoitolassa kynsiteknikkona. Marialla oli pieni poika ja jatkuvia rahaongelmia.
— Maria soitti taas ja itki puhelimessa, — Helena kertoi usein päivällispöydässä. — Hänellä ei ole rahaa laskuihin. Poika on sairaana, ja lääkkeet maksavat vaikka kuinka paljon.
— Entä lapsen isä? — Anna kysyi kerran.
— Mikä isä? — anoppi puuskahti. — Se mies häipyi heti, kun kuuli raskaudesta. Maria kasvattaa poikaa aivan yksin.
— Varmasti hänellä on vaikeaa, — Mikael sanoi myötätuntoisesti.
— Niin juuri! — Helena tarttui heti poikansa sanoihin. — Siskoa pitäisi auttaa. Perheen kuuluu pitää yhtä.
Sellaisina hetkinä Anna yritti näyttää siltä, että hänellä oli muuta tekemistä. Hän pesi astioita, viikkasi pyykkejä tai järjesteli tavaroita. Hän ei halunnut sotkeutua heidän perheensä raha-asioihin. Päättäkööt itse, miten elävät ja mihin varansa käyttävät.
Mutta Helenan vihjailut muuttuivat vähitellen yhä suorapuheisemmiksi. Hän kertoi, kuinka naapurit olivat auttaneet poikaansa auton hankinnassa, tai kuinka hänen ystävättärensä oli antanut tyttärelleen rahaa remonttiin.
— On suuri onni, jos perheessä osataan auttaa toinen toista, — Helena totesi painokkaasti ja katsoi merkitsevästi poikaansa.
Mikael kiemurteli tuolillaan ja vaihtoi asentoa, mutta ei sanonut mitään konkreettista. Anna huomasi, että miehellä oli vaivautunut olo. Silti hän oli helpottunut siitä, ettei Mikael näyttänyt tarttuvan äitinsä painostukseen.
Syksyllä tilanne kiristyi. Syyskuussa Maria soitti ja kertoi, että hänellä oli maksamattomia asumis- ja sähkölaskuja. Sähköt saatettaisiin katkaista milloin tahansa.
— Voitteko kuvitella? — Helena kauhisteli myöhemmin, kun hän selosti tyttärensä kanssa käymäänsä keskustelua. — Talossa on pieni lapsi, ja he uhkaavat viedä sähköt! Kyllä ihmiset osaavat olla sydämettömiä!
— Ehkä Maria voisi etsiä jotakin lisätyötä? — Anna ehdotti varovasti.
— Mitä lisätyötä? — anoppi läimäytti kätensä pöytään. — Hänellä on pieni lapsi! Kenen luo hän muka jättäisi pojan? Ei hän ole vielä edes päiväkodissa!
— Hän voisi palkata hoitajan, — Anna sanoi, vaikka tiesi jo, ettei ehdotus kelpaisi.
— Millä rahalla hän hoitajan palkkaisi? — Helena ärähti. — Jos hänellä olisi rahaa, eihän hän olisi tässä tilanteessa!
Keskustelu päätyi umpikujaan. Anna vaikeni, sillä hän ymmärsi väittelyn turhaksi. Anoppi oli selvästi jo päättänyt, että pojan tehtävä olisi auttaa sisartaan rahallisesti.
— Mikael, sano sinä jotakin! — Helena kääntyi poikansa puoleen. — Maria on oma sisaresi. Ei häntä voi jättää pulaan!
— Äiti, minä ymmärrän kyllä, mutta ei meilläkään ole ylimääräistä, — Mikael vastasi epävarmasti. — Me säästämme asuntoa varten.
— Mikä asunto! — Helena huitaisi kädellään. — Teillähän on kaikki hyvin! Mutta sisaresi jää lapsensa kanssa ilman sähköä!
Anna nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Hän ei halunnut kuunnella enää enempää. Oli täysin selvää, mihin suuntaan keskustelua oltiin viemässä.
Seuraavina päivinä Helena ei päästänyt Maria-aiheesta irti hetkeksikään. Joka ilta hän löysi uuden syyn huoleen. Milloin lapsi oli vilustunut, milloin asunnossa oli liian kylmä, milloin ruoka oli loppumassa kesken.
— Öisin en saa unta, — Helena valitti jälleen kerran.