– Sitä, että ennen kuin pyydät Annalta anteeksi, meillä ei ole mitään puhuttavaa.
– Häneltäkö? Helena kysyi kuin olisi kuullut väärin.
– Niin. Annalta.
– Entä milloin hän pyytää anteeksi minulta?
– Mistä syystä?
Siihen Helena ei löytänyt vastausta.
Mikael avasi ulko-oven. Olimme juuri astumassa ulos, kun Pekka ilmestyi käytävän päähän.
– Mikael.
Käännyimme molemmat.
– Soitan sinulle huomenna, hän sanoi hiljaa.
Mikael nyökkäsi vain.
Autossa vallitsi pitkään täydellinen hiljaisuus. Ensimmäiset kymmenen minuuttia kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan.
Ajoimme kohti Helsinkiä. Katulamppujen valo pyyhki tuulilasia pitkin pitkinä, katkeilevina juovina.
Lopulta en enää kestänyt hiljaisuutta.
– Sinun ei olisi tarvinnut tehdä tuota minun takiani.
Mikael vilkaisi minua nopeasti.
– En minä tehnyt sitä sinun takiasi.
– Mutta…
– Anna.
Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta siinä oli jotakin sellaista, mikä sai minut vaikenemaan.
– Nousin siitä pöydästä siksi, että tajusin vihdoin yhden asian. Jos olisin jäänyt istumaan vielä tälläkin kertaa, olisin istunut siinä loppuelämäni.
En osannut vastata.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Ja olen pahoillani siitä, että sinun piti niin kauan kestää sellaista, mikä minun olisi pitänyt pysäyttää jo ajat sitten.
Seuraavana päivänä Pekka todella soitti.
Silloin selvisi, ettei Helena ollut antanut Tuomakselle kahtatoistatuhatta euroa, niin kuin oli ensin väittänyt.
Summa oli lähempänä kahdeksaatoistatuhatta.
Rahat oli koottu hänen omista säästöistään, Johannan varoista sekä siitä summasta, jonka Pekka oli laittanut syrjään Naantalin talon kattoremonttia varten.
Tuomaksen yritys oli ollut käytännössä maksukyvytön jo kuukausia.
Suurin osa rahoista oli kadonnut.
Seuraavien viikkojen aikana perheessä riitti puhuttavaa aivan muusta kuin minusta.
Johanna vaati omiaan takaisin.
Pekka avasi itselleen erillisen pankkitilin.
Tuomas hävisi näkyvistä muutamaksi viikoksi ja palasi sitten lupaamaan maksavansa kaiken takaisin erissä.
Helena ei ottanut meihin yhteyttä lainkaan.
Kolme päivää ennen joulua puhelimeeni tuli häneltä viesti.
“Voisimmeko puhua?”
En vastannut heti.
Näytin viestin Mikaelille.
– Sinä päätät, hän sanoi.
Lopulta kirjoitin myöntävän vastauksen.
Tapasimme pienessä kahvilassa Hakaniemessä.
Helena tuli yksin.
Hänellä ei ollut mukanaan lahjaa.
Hän ei yrittänyt hymyillä.
Hän istuutui minua vastapäätä, riisui takkinsa ja jäi tuijottamaan kahvikuppiaan niin pitkäksi aikaa, että ehdin jo ajatella hänen muuttaneen mielensä.
Sitten hän viimein puhui.
– Se, mitä sanoin sinulle sinä iltana, oli täysin sopimatonta.
En sanonut mitään.
– En aio selitellä sitä.
Nostin katseeni häneen.
Se oli ehkä ensimmäinen asia, jota pystyin arvostamaan.
– Haluan vain sanoa, hän jatkoi, että olin vihainen, koska asiat eivät menneet niin kuin minä olin halunnut. Ja purin sen sinuun.
– Niin teit.
Lyhyt vastaukseni sai hänet hätkähtämään.
– Olen pahoillani.
Emme halanneet.
Emme purskahtaneet itkuun.
Mikään ei muuttunut yhdessä hetkessä täydelliseksi.
Seuraavien kuukausien aikana näimme toisiamme vain harvakseltaan.
Helena päästi edelleen välillä suustaan huomautuksia, joiden kohdalla olisin ennen ollut hiljaa.
Nyt en enää vaiennut.
Eikä vaiennut Mikaelkaan.
Ja kummallista kyllä, perhe ei hajonnut siihen.
Se vain muuttui.
Pääsiäislounaan jälkeen, kun muut jo keräsivät tavaroitaan ja tekivät lähtöä, Helena tuli luokseni keittiössä.
– Tiedätkö, hän sanoi, sinä iltana minä kuvittelin, että minulla on oikeus päättää, kuka kuuluu tähän perheeseen.
Katsoin häntä.
– Tiedän.
Hän hymyili, mutta tällä kertaa hymyssä ei ollut ivaa.
– Luulen, että olin siinä väärässä.
Olohuoneesta kuului Mikaelin ääni:
– Anna, lähdetäänkö?
– Hetki vielä!
Helena nojasi työtasoon.
– Se on outoa, hän sanoi. – Minä ajattelin silloin, että kun hän nousi pöydästä, hän valitsi sinut minun sijastani.
– En usko, että hänen olisi koskaan pitänyt valita.
– En minäkään enää.
Nostin laukkuni olalle.
Ovelta käännyin vielä katsomaan taakseni.
Helena seisoi keittiössä puoliksi korjattujen lautaspinojen keskellä.
Sinä iltana, kuukausia aiemmin, hän oli yrittänyt sulkea minut perheen ulkopuolelle.
Lopulta kävikin aivan toisin.
Meistä tuli ensimmäistä kertaa oikeasti perhe.
Ei siksi, että kaikki olisivat olleet samaa mieltä kaikesta.
Vaan siksi, ettei kenenkään enää tarvinnut pyytää lupaa saada olla oma itsensä.