Johanna otti puhelimensa esiin.
– Minä tein siirron neljäntenätoista elokuuta.
Helena päästi pitkän, raskaan huokauksen.
– Hyvä on. Käytin siitä osan.
– Mihin?
Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus.
Mikael nosti takkinsa hitaasti takaisin tuolin selkänojalle, mutta ei istunut alas.
Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
Ensimmäisenä asian sanoi ääneen Pekka.
– Annoitko rahat Tuomakselle?
En tuntenut Tuomasta henkilökohtaisesti.
Olin kuullut hänen nimensä vain muutaman kerran.
Hän oli Helenan pikkuveli, viisikymmentäkaksivuotias mies, joka oli odottanut koko aikuisikänsä sitä yhtä suurta tilaisuutta, joka vihdoin muuttaisi kaiken.
Hänellä oli ollut rakennusfirma, autoliike, kahvila ja vielä verkkokauppakin.
Jokainen niistä oli päättynyt konkurssiin tai vähintään täydelliseen epäonnistumiseen.
Helena vajosi tuolille.
Se riitti vastaukseksi.
Johannan kasvot kalpenivat.
– Sinä annoit minun rahani Tuomakselle?
– Lainasin ne hänelle.
– Minun rahani?
– Hän maksaa ne takaisin.
– Milloin?
Helena ei sanonut mitään.
Pekka sulki silmänsä hetkeksi.
– Paljonko?
– Mitä?
– Kuinka paljon olet antanut hänelle yhteensä?
– Se ei kuulu sinulle.
– Minä olen miehesi.
– Ne olivat minun säästöjäni.
– Helena.
En ollut koskaan kuullut Pekan puhuvan sillä äänellä.
Hän ei korottanut ääntään.
Silti Helena hätkähti.
– Paljonko?
– Yksitoista ja puoli tuhatta euroa.
Johanna ponkaisi seisomaan.
– Mitä sanoit?
Helena kiirehti jatkamaan:
– Mutta eiväthän ne kaikki olleet sinun rahojasi.
Lause oli niin mieletön, että muutama paikallaolija vilkaisi toisiaan epäuskoisesti.
Johannan silmiin nousivat kyyneleet.
– Sinä pyysit minulta rahaa, koska sanoit, ettei isällä ollut tarpeeksi remonttia varten.
– En halunnut huolestuttaa teitä.
– Ja Mikaelilta ja Annalta sinä yritit saada viisi tuhatta euroa samaan tarkoitukseen.
Helena käänsi katseensa minuun.
Aivan kuin minä olisin taas ollut koko ongelman alku ja juuri.
– Jos Anna ei olisi sekaantunut tähän, olisimme hoitaneet asian perheen kesken.
Mikael kääntyi häntä kohti niin äkisti, että säikähdin.
– Sanoitko sinä tuon ihan tosissasi?
– Sanoin.
– Anna ei edes tiennyt, mihin sinä tarkalleen tarvitsit rahaa.
– Mutta hän sai sinut kieltäytymään.
Mikael tuijotti äitiään hetken sanattomana.
Sitten hän puhui hyvin rauhallisesti.
– Tiedätkö, miksi minä sanoin ei?
Helena ei vastannut.
– Koska olen kahdeksan vuotta katsellut, miten sinä toimit.
Huone tuntui äkkiä kylmemmältä.
– Miten minä toimin?
– Sinä kutsut perhevelvollisuudeksi kaikkea, mistä on hyötyä sinulle.
Helena nousi tuolilta kuin pistettynä.
– Minä olen elänyt koko elämäni teidän takianne!
– Tiedän.
– Miten sinä sitten kehtaat puhua minulle noin?
– Siksi, että vaikka olet tehnyt meidän puolestamme paljon, se ei anna sinulle oikeutta määrätä meistä.
Sen jälkeen Mikael sanoi jotakin, mistä hän myöhemmin myönsi kantaneensa sitä sisällään vuosikausia.
– Kun muutin pois kotoa kaksikymmentäkuusivuotiaana, et puhunut minulle kolmeen kuukauteen, koska sinun mielestäsi hylkäsin sinut.
Helena huiskaisi kädellään.
– Vanhoja asioita.
– Kun Johanna ei mennyt siihen yliopistoon, johon sinä halusit hänen menevän, sanoit hänelle, että hän oli tuottanut sinulle pettymyksen.
Johanna laski katseensa lattiaan.
– Kun menin naimisiin Annan kanssa, sanoit häitä seuraavana päivänä toivovasi, että jonain päivänä ymmärtäisin tehneeni päätöksen liian nopeasti.
Sitä en ollut tiennyt.
Katsoin Mikaelia.
Hän ei katsonut minuun.
Hän piti katseensa äidissään.
– Ja nyt, koska en antanut sinulle viittä tuhatta euroa, sinä haluat rangaista vaimoani.
Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
– Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon olen uhrannut sinun vuoksesi.
– On minulla.
Mikaelin ääni särkyi.
– Juuri se tässä onkin pahinta. Sinä olet pitänyt kirjaa jokaisesta uhrauksestasi kaksikymmentä vuotta, jotta voisit joskus periä niistä hinnan takaisin.
Sen jälkeen kukaan ei puhunut.
Tunsin, että jokin oli mennyt lopullisesti rikki.
Mutta ei minun ja Mikaelin välillä.
Päinvastoin.
Hän kääntyi minun puoleeni.
– Lähdetäänkö kotiin?
Nyökkäsin.
Puin takkini ylleni.
Kun vedin eteisessä kenkiä jalkaani, Helena seurasi meitä.
– Mikael.
Mieheni pysähtyi.
– Jos lähdet nyt, älä tule huomenna takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mikael katsoi häntä.
– En tulekaan.
Helena ei selvästi ollut odottanut sellaista vastausta.
– Mitä sinä tuolla tarkoitat?