Katseeni siirtyi Mikaeliin.
Hänen ilmeensä oli muuttunut kokonaan.
Se ei näyttänyt vihaiselta.
Ennemminkin väsyneeltä.
Loputtoman väsyneeltä.
– Helena, sanoin hiljaa, – Mikael on aikuinen mies.
– Tiedän kyllä.
– Miksi sitten puhut hänestä kuin hän ei osaisi tehdä omia ratkaisujaan?
– Koska ennen kuin hän tapasi sinut, hän osasi.
Sen lauseen jälkeen pöydän ympärille laskeutui muutamaksi sekunniksi niin tiivis hiljaisuus, että se tuntui painavan rintaa vasten.
Sitten Helena nojautui taaksepäin tuolissaan.
– Tehdään tämä siis yksinkertaiseksi. Tämän illan jälkeen sinä et enää kuulu meidän perheeseemme.
Jähmetyin paikalleni.
En siksi, että sanat olisivat viiltäneet.
Vaan siksi, etten pystynyt käsittämään, että hän todella sanoi sen ääneen kahdentoista ihmisen edessä.
Mikaelin isä, Pekka, kohotti katseensa.
– Helena…
– Älä puutu tähän, Helena sivalsi heti.
Minun käteni oli jo tuolin selkänojalla.
Olin päättänyt nousta, kiittää ruoasta ja lähteä kotiin.
En halunnut kohtausta.
En halunnut itkeä.
Enkä aikonut rukoilla ketään pitämään minua perheenjäsenenä.
Mutta ennen kuin ehdin liikauttaa itseäni, vierestäni kuului tuolin raapaisu lattiaa vasten.
Mikael nousi seisomaan.
En minä.
Hän.
Hän otti takkinsa tuolin selkänojalta.
– Hyvä on, hän sanoi.
Helenan kasvoilla häivähti hetkeksi tyytyväisyys.
Hän luuli kai, että Mikael saattaisi minut ulos.
Ehkä hän uskoi, että Mikael palaisi sen jälkeen takaisin pöytään.
– Mikael, hän aloitti.
– Jos Anna ei kuulu sinun perheeseesi, en kuulu minäkään.
Helenan ilme kangistui.
– Älä puhu typeriä.
– En minä puhu typeriä.
– Hän on vaimosi. Minä olen äitisi.
– Aivan.
Mikael antoi katseensa kiertää pöydän ympärillä istuvissa ihmisissä.
– Ja silti hän on täällä ainoa ihminen, jota sinä kuvittelet voivasi nöyryyttää ilman mitään seurauksia.
– Minä en nöyryytä ketään.
Mikael naurahti.
Lyhyesti.
Katkerasti.
– Sinä sanoit juuri kahdentoista ihmisen kuullen, ettei hän ole enää osa perhettä.
– Siihen on syynsä.
– Ne viisituhatta euroa?
Silloin useampi pää kääntyi kerralla.
Helena kalpeni.
– Se ei kuulu kenellekään.
– Äsken halusit vielä puhua kaikesta kaikkien edessä.
Johanna avasi suunsa varovasti.
– Mitkä viisituhatta euroa?
Helena vilkaisi häntä nopeasti.
– Tästä ei ole nyt kyse.
– Minusta juuri tästä on kyse, Mikael sanoi.
Kosketin hänen käsivarttaan.
– Lähdetään.
Mutta hän pudisti päätään.
Ei raivosta.
Hänestä purkautui jotakin paljon vanhempaa, pitkään painettuna ollutta.
– Äitini pyysi meiltä viisituhatta euroa Saimaan-mökin remonttiin, hän sanoi. – Minä kieltäydyin. Minä. Ei Anna.
Johanna laski lusikkansa pöydälle.
– Minulle sinä sanoit, etteivät Mikael ja Anna anna rahaa, koska Anna ei suostu.
– En minä niin sanonut.
– Kyllä sanoit.
Helenan silmissä välähti.
– Johanna, älä sekaannu tähän.
– Minä olen jo sekaantunut. Annoin sinulle kaksituhatta euroa.
Silloin Pekka kääntyi hitaasti katsomaan Helenaa.
– Kaksituhatta?
Hänen äänensä muuttui.
– Sinä sanoit, että Johanna antoi seitsemänsataa viisikymmentä.
Helena vaikeni.
Ja siinä hetkessä tapahtui jotakin outoa.
Riidan suunta kääntyi.
Siihen asti jokainen katse oli ollut minussa.
Nyt kaikki tuijottivat Helenaa.
– Miksi sanoit isälle, että annoin vain seitsemänsataa viisikymmentä? Johanna kysyi.
– En minä muista, mitä olen sanonut.
– Minä muistan, Pekka vastasi.
Hänen äänensä oli matala.
– Muistan erittäin tarkasti.
Helena nousi ärtyneenä seisomaan.
– Tämä on naurettavaa. Te teette asiasta aivan liian suuren numeron.
– Missä rahat ovat? Pekka kysyi.
– Mitkä rahat?
– Johannan kaksituhatta euroa.
– Remonttia varten.
– Mitä remonttia varten?
Helena ei vastannut.
Pekka nojautui tuolissaan taakse.
– Helena, urakoitsija sanoi viime viikolla, ettei meiltä ole tullut vielä euroakaan ennakkomaksua.
Vatsani muljahti.
Tästä en ollut tiennyt minäkään.
Helena katsoi ympärilleen.
Hänen itsevarmuutensa alkoi murentua silmin nähden.
– En ole vielä siirtänyt sitä eteenpäin.
– Missä se sitten on?
– Tililläni.
– Näytä.
– Pekka, älä ala järjestää kohtausta.
– Sinä kutsuit kaksitoista ihmistä koolle tehdäksesi kohtauksen Annasta.
Kukaan ei liikahtanut.