Kun Helena lausui nuo sanat ääneen, luulin hetken ajan kuulleeni väärin.
Meitä oli kaksitoista saman pitkän ruokapöydän ääressä heidän Porvoon-kodissaan. Ikkunoiden takana oli jo pilkkopimeää, ja lasipinnoista heijastuivat kattokruunun valot sekä pöydälle riviin jääneet viinilasit. Vietimme Helenan nimipäivää. Illallinen oli käytännössä lopuillaan; osa vieraista pyöritteli jo jälkiruokahaarukkaa sormiensa välissä, toiset pyysivät lisää kahvia.
Olin juuri nousemassa viedäkseni lautaset keittiöön.
Silloin Helena laski lautasliinansa pöydälle.
– Istu sinä vain, Anna, hän sanoi.
Hänen äänensä oli liian tyyni.
Minä istuuduin takaisin.
Mieheni Mikael oli vieressäni. Hän tarttui lasiinsa, mutta ei juonut.
– Haluaisin selvittää erään asian, Helena jatkoi. – Minun mielestäni perheessä on asioita, joita ei voi loputtomiin lakaista maton alle.
Puheensorina pöydän ympärillä hiipui vähitellen kokonaan.
Mikaelin eno rykäisi vaimeasti.
Hänen sisarensa Johanna tuijotti omaa lautastaan.
Minä puolestani ymmärsin jo siinä hetkessä, että seuraavaksi puhuttaisiin minusta.
Edellisten kolmen viikon aikana Helena oli soittanut minulle kahdesti ja sanonut, että minun olisi syytä “miettiä käytöstäni”. Hän ei kertaakaan täsmentänyt, mitä sillä tarkoitti.
Todellisuudessa tiesin sen vallan hyvin.
Emme olleet antaneet hänelle rahaa.
Siinä koko juttu.
Kaksi kuukautta aiemmin Helena oli ilmoittanut saaneensa ajatuksen kunnostaa heidän kesäpaikkansa Naantalissa. Hän halusi uuden keittiön, uusitun terassin, ilmalämpöpumpun kumpaankin makuuhuoneeseen ja sähkökäyttöisen portin.
Hänen mukaansa kiinteistö olisi “joka tapauksessa joskus Mikaelin ja Johannan”.
Sen jälkeen hän totesi, että olisi hänen mielestään aivan luonnollista, jos lapset osallistuisivat kuluihin.
Johanna antoi hänelle kaksituhatta euroa.
Meiltä hän pyysi viittätuhatta.
Ei lainaksi.
Ei osuutta vastaan.
Vaan ihan muuten vain.
Mikaelin ensimmäinen vastaus oli, että asiasta pitäisi puhua kotona kahden kesken.
Kotona sanoin hänelle suoraan, että minun mielestäni ajatus oli järjetön.
En siksi, ettei meillä olisi ollut rahaa.
Vaan siksi, että olimme juuri suunnittelemassa asunnon vaihtamista.
Olimme asuneet kahdeksan vuotta viidenkymmenenkahdeksan neliön asunnossa Helsingissä. Meillä oli vain yksi makuuhuone, Mikaelin työpiste oli olohuoneen nurkassa, ja minä tein kolmena päivänä viikossa töitä keittiönpöydän ääressä.
Olin kolmekymmentäkuusi.
Mikael oli kolmekymmentäkahdeksan.
Olimme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta.
Senkin Helena tiesi.
Hän tiesi myös, että suurin osa säästöistämme oli varattu isomman asunnon omarahoitusosuutta varten.
Silti hän puhui viidestätuhannesta eurosta kuin kyse olisi ollut tavallisen viikonloppuostoksen hinnasta.
Lopulta Mikael sanoi hänelle ei.
Jostain syystä Helena kuitenkin päätti, että kielto oli lähtöisin minusta.
– Minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään, hän sanoi sinä iltana pöydän ääressä.
Sitten hänen katseensa kääntyi minuun.
– Mutta sen olisin odottanut, ettet käännä poikaani omaa perhettään vastaan.
Tunsin, kuinka selkäni jännittyi.
– Helena, minä en ole kääntänyt ketään ketään vastaan.
– Tietenkään et.
Hän hymyili.
Siinä hymyssä ei ollut pisaraakaan lämpöä.
– Mikael oli kolmekymmentäviisi vuotta aivan toisenlainen ihminen.
– Äiti… Mikael aloitti.
Helena nosti kätensä ilmaan.
– Anna olla. Minä haluan nyt sanoa tämän loppuun.
Vieraat istuivat paikoillaan liikkumatta, aivan kuin olisivat seuranneet näyttämöllä tapahtuvaa kohtausta.
Minä elättelin yhä toivoa, että joku keskeyttäisi hänet.
Kukaan ei tehnyt niin.
Helena osoitti minua sormellaan.
– Siitä lähtien kun tämä nainen tuli meidän perheeseemme, kaikesta on syntynyt ongelma. Joulusta, lomista, rahasta, perhelounaista. Aivan kaikesta.
– “Tämä nainen”? kysyin.
– Niin.
Silloin Mikael laski haarukkansa pöydälle.
– Äiti, nyt riittää.
Helena ei kuitenkaan edes vilkaissut häneen, vaan jatkoi.
– Minä yritin kahdeksan vuoden ajan hyväksyä sinut, Anna. Yritin ihan oikeasti. Mutta jossain kulkee raja.
– Minkä rajan minä olen muka ylittänyt?
– Sinä veit minulta poikani.
Pöydän toisessa päässä joku huokaisi hiljaa.