Jähmetyin niin täysin, että tuntui kuin veri olisi hetkessä kylmennyt suonissani.
— Sinä siis suostuit?
Mikael astui minua kohti varovasti, aivan kuin lähestyisi jotakin helposti särkyvää.
— Minun oli tarkoitus puhua siitä kanssasi.
— Milloin? Sittenkö, kun heidän laukkunsa olisi jo kannettu meidän makuuhuoneeseemme?
— Kyse on vain muutamasta kuukaudesta.
— Muutamasta kuukaudesta?
— Ehkä kahdesta. Tai kolmesta.
Tuula heilautti kättään huolettomasti, kuin puhe olisi koskenut säätä eikä minun kotiani.
— Tai puolesta vuodesta. Sen näkee sitten.
Tuijotin häntä.
Siinä kohtaa hän teki ensimmäisen todellisen virheensä.
Hän paljasti liikaa liian nopeasti.
— Puoli vuotta?
— No entä sitten? — Tuula tiuskaisi takaisin. — Teillä on viisi makuuhuonetta. Tämä talo on valtava. Et kai sinä nyt lapsia kadulle jätä, kun teillä on tilaa vaikka muille jakaa!
Lause oli aseteltu taitavasti.
Sen tarkoitus oli tehdä minusta tämän tarinan kylmä ja sydämetön ihminen.
Mutta Tuula ei tiennyt erästä asiaa.
Jotakin, mitä Mikael ei ilmeisesti ollut koskaan vaivautunut selittämään hänelle kunnolla.
Tämä talo ei ollut meidän.
Se oli minun.
Olin ostanut sen kolme vuotta ennen kuin edes tapasin Mikaelin. Olin käyttänyt siihen omia säästöjäni ja osan isoäitini jättämästä perinnöstä.
Mikael asui täällä kanssani, kyllä.
Mutta hänen nimeään ei ollut koskaan merkitty omistajaksi mihinkään papereihin.
Se ei ollut koskaan ollut ongelma meidän välillämme.
Ei ennen tätä päivää.
Silloin pihaportin suunnalta kuului äkkiä auton torven tööttäys.
Tuulan kasvot kirkastuivat välittömästi.
— He tulivat!
Hän lähti kiirehtimään porttia kohti.
— Mikael! Mene avaamaan heille!
— Et avaa mitään, sanoin.
Mieheni pysähtyi kesken askeleen.
Tuula kääntyi hitaasti takaisin minuun päin.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että portti pysyy kiinni.
— Et voi olla tosissasi.
Uusi tööttäys halkaisi ilman.
Sitten portin toiselta puolelta kuului naisen ääni.
— Äiti!
Se oli Sari.
Tuulan ilme kovettui. Hän asteli minua kohti kuin olisi ollut valmis puskemaan minut syrjään pelkällä tahdonvoimalla.
— Helena, älä nöyryytä minua tyttäreni edessä.
— Siinä tapauksessa sinun ei olisi pitänyt kutsua häntä asumaan minun talooni kysymättä minulta ensin.
— Tämä on myös Mikaelin talo!
— Ei ole.
Mikael sulki silmänsä.
Tuula räpäytti silmiään, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
— Mitä?
— Tämä talo ei kuulu Mikaelille.
Hiljaisuus laskeutui ympärillemme oudolla, painostavalla tavalla.
— Mitä ihmeen typeryyksiä sinä oikein puhut?
Kävelin olohuoneeseen.
Tuula seurasi perässäni.
— Minä puhun sinulle!
Avasin työpöytäni laatikon ja otin sieltä kansion.
Mikael tiesi täsmälleen, mitä se sisälsi.
Siksi hän ei sanonut sanaakaan.
Palasin terassille ja laskin kansion pöydälle.
— Lue.
Tuula ei edes hipaissut sitä.
— Minun ei tarvitse lukea yhtään mitään.
— Sitten selitän asian. Ostin tämän talon ennen kuin menin naimisiin poikasi kanssa. Se on yksinomaan minun nimissäni.
Hänen kasvoillaan tapahtui muutos.
Hyvin pieni.
Mutta minä näin sen.
— Se ei muuta mitään, hän sanoi lopulta. — Mikael on sinun miehesi.
— Kyllä se muuttaa. Varsinkin silloin, kun joku päättää, ketkä saavat muuttaa tänne puoleksi vuodeksi.
— Kyse on hänen siskostaan!
— Ja kyse on minun talostani.
Samassa Sari painoi taas auton torvea.
Tuulan kärsivällisyys katkesi.
— Mikael, avaa se portti heti!
Mieheni liikahti eteenpäin.
— Mikael, sanoin rauhallisesti. — Jos avaat portin, jotta heidän tavaransa voidaan kantaa sisään, vaikka minä olen juuri sanonut selvästi, etten anna lupaa heidän muuttaa tänne, meillä on edessämme paljon suurempi ongelma kuin pelkkä perheriita.
Hän pysähtyi.
Tuula kääntyi katsomaan häntä tyrmistyneenä.
— Aiotko sinä todella antaa vaimosi kohdella äitiäsi näin?
Mikael veti syvään henkeä.
— Äiti… sinun olisi pitänyt puhua ensin Helenan kanssa.
— Mutta sinähän suostuit!
— Sanoin, että puhun asiasta hänen kanssaan.
Tuula vaikeni.
Tämä oli uutta.
— Mitä?
— Sanoin kysyväni. En koskaan sanonut, että voisit ilmoittaa Sarille hänen ja koko hänen taloutensa muuttavan tänne.
Tuulan kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Älä valehtele minulle!
— En valehtele.
Juuri silloin joku alkoi hakata porttia.
— Äiti! Sari huusi. — Auto on aivan täynnä! Avaa nyt!
Tuula osoitti minua sormellaan.
— Sinä avaat sen portin.
— En.
— Helena…
— En.
— Lapsenlapseni seisovat tuolla ulkona!
— He voivat tulla sisään vieraina. He voivat juoda kahvia kanssamme, syödä jotakin ja levätä hetken. Mutta matkatavarat eivät tule sisälle.