Ne jäävät autoon.
Tuula katsoi minua kuin olisin loukannut häntä tahallani ja aivan henkilökohtaisesti.
— Entä sen jälkeen?
— Sen jälkeen he etsivät itselleen toisen paikan.
— Heillä ei ole varaa uuteen vuokra-asuntoon!
— Siinä tapauksessa etsimme yhdessä oikean ratkaisun.
— Minähän olen jo löytänyt ratkaisun!
— Et ole. Sinä löysit minun taloni.
Mikael nosti katseensa.
Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana hän katsoi minua suoraan silmiin.
Luulen, että juuri sillä hetkellä hän viimein ymmärsi, mistä tässä kaikessa todella oli kyse.
Hänen äitinsä ei ollut pyytänyt apua.
Hän oli tehnyt päätöksiä meidän puolestamme.
Ja sitä hän oli tehnyt jo vuosikausia.
Jouluna hän päätti, missä söisimme illallisen.
Kesäisin hän ilmoitti, milloin meidän sopi tulla käymään hänen luonaan.
Kun vaihdoimme autoa, hänellä oli tietenkin hyvin selvä käsitys siitäkin, minkälainen malli meidän pitäisi hankkia.
Kun remontoimme keittiön, hän ilmestyi paikalle kuvaston kanssa ja kertoi, millaiset kalusteet me olimme hänen mukaansa valinneet.
Ne olivat aina olleet pieniä rajanylityksiä, naamioituina neuvoiksi ja hyväntahtoisuudeksi.
Mutta tällä kertaa hän oli mennyt liian pitkälle.
Lopulta avasin portin.
Sen takana seisoivat Sari, hänen miehensä Antti ja heidän kaksi lastaan.
Heidän takanaan ei kuitenkaan ollut tavallista henkilöautoa.
Siellä seisoi muuttopakettiauto.
Se oli ahdettu täyteen kattoon saakka: laatikoita, kasseja, lasten leluja ja osiin purettuja huonekaluja.
Siinä hetkessä viimeinenkin epäilykseni katosi.
Sari nousi autosta leveä hymy kasvoillaan.
— Vihdoinkin!
Hän tuli minua kohti kädet ojossa halatakseen.
— Helena, et voi arvatakaan, miten kiitollisia me olemme sinulle!
Astuin rauhallisesti askeleen taaksepäin.
— Mistä te olette kiitollisia?
Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen.
— No… siitä, että saamme olla täällä.
Hän vilkaisi äitiään.
Tuula vaikeni.
— Minä en ole suostunut mihinkään, sanoin.
Sarin silmät suurenivat.
— Mitä?
— Äitisi kutsui teidät tänne keskustelematta asiasta minun kanssani etukäteen lainkaan.
Antti laski hitaasti käsissään olleen laatikon maahan.
— Tuula sanoi, että kaikki on sovittu.
Käänsin katseeni anoppiini.
Se oli hänen toinen suuri virheensä.
Hän oli valehdellut myös omalle tyttärelleen.
— Mitään ei ollut sovittu.
Sari kääntyi Mikaelin puoleen.
— Etkö sinäkään puhunut Helenan kanssa?
— En, Mikael myönsi hiljaa.
— Mutta äiti sanoi…
— Koska minä tiesin, että Helena lopulta suostuisi! Tuula huudahti.
Kukaan ei vastannut.
Jopa lapset hiljenivät.
Tuula hengitti nopeasti ja katkonaisesti.
— Tiedättekö mitä? Minä olen saanut tarpeekseni siitä, että tämä nainen käyttäytyy kuin olisi joku ulkopuolinen meidän perheessämme!
Sanat sattuivat.
Samalla ne kuitenkin tekivät kaiken lopullisen selväksi.
— Tuula, sinä olet ollut luonani neljä päivää. Siinä ajassa olet järjestänyt keittiöni uudelleen, ottanut verhot alas ja nyt yrität vielä päättää, kuka saa asua tässä talossa. Ehkä ongelma ei ole se, että minä kohtelen jotakuta vieraana. Ehkä ongelma on se, ettet sinä tunnista rajoja lainkaan.
— Minä olen Mikaelin äiti!
— Ja minä olen hänen vaimonsa. En hänen palvelijansa. Enkä varsinkaan mikään suvun majatalon emäntä.
Sari painoi katseensa maahan.
Antti näytti siltä kuin olisi halunnut vajota paikan alle häpeästä.
Sitten tapahtui jotakin, mitä en ollut osannut odottaa.
Sari avasi suunsa.
— Äiti, eikö Helena oikeasti tiennyt tästä mitään?
Tuula puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
— Hänen ei olisi tarvinnut tehdä tästä tällaista kohtausta.
— En minä sitä kysynyt.
Hiljaisuus laskeutui pihalle.
— Tiesikö hän vai ei?
— Minun oli tarkoitus puhua hänen kanssaan.
Sari sulki silmänsä.
— Voi hyvä Jumala…
— Minä tein tämän teidän vuoksenne!
— Mutta sinä sanoit, että hän olisi iloinen meistä!
Tuula ei vastannut.
Sari kääntyi minua kohti.
— Helena, olen todella pahoillani.
Hänen äänensä oli muuttunut kokonaan.
— Jos olisin tiennyt, ettei kukaan ollut edes kysynyt sinulta, en olisi koskaan tullut tänne kaikkien näiden tavaroiden kanssa.
— Tiedän sen.
Ja minä tarkoitin sitä.
Vihani ei kohdistunut Sariin.
Se kohdistui Tuulaan.
Antti astui hieman lähemmäs.
— Me voimme etsiä hotellin täksi yöksi.
— Siihen ei ole tarvetta, vastasin. — Lapset ovat väsyneitä. Te voitte jäädä tänne täksi yöksi.
Tuulan kasvoille levisi heti voitonriemuinen hymy.
— Näetkö? Minähän sanoin, että…
Nostin käteni keskeyttääkseni hänet.
— Yhdeksi yöksi.