— Avatkaa portti! Sari tulee ihan kohta miehensä ja lasten kanssa!
Anoppini ääni kajahti puutarhan poikki niin itsestään selvän käskevänä, että hetken ajan luulin kuulleeni väärin.
Seisoin terassilla liikkumatta, kahvikuppi molempien käsieni välissä.
— Anteeksi mitä?
Tuula ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun. Hän seisoi talon sisäänkäynnin luona puhelin kädessään ja viittoi kärsimättömästi miehelleni.
— Mikael, mitä sinä siinä odotat? hän komensi. — Mene avaamaan portti. Siskosi soitti juuri. He ovat täällä viiden minuutin kuluttua.
Mikaelin kasvot kalpenivat.
Ja juuri hänen ilmeestään ymmärsin, ettei kyse ollut mistään äkillisestä, viattomasta piipahduksesta.
Hän tiesi jotakin.
Laskin kupin hitaasti pöydälle.
— Mikael.
Mieheni väisti katsettani.
— Helena, puhutaan tästä myöhemmin.
— Ei. Tästä puhutaan nyt. Miksi siskosi on tulossa tänne miehensä ja lastensa kanssa?
Tuula päästi suustaan liioitellun huokauksen.
— Voi hyvänen aika, Helena. Älä tee kaikesta näytelmää.
Käännyin katsomaan häntä.
Anoppini oli ollut meillä vasta neljä päivää.
Hän oli ilmestynyt ovellemme ilmoittaen, että hänen täytyisi yöpyä luonamme ”vain vajaan viikon”, koska hänen asunnossaan tehtiin remonttia.
Olin suostunut.
Hän oli kuitenkin mieheni äiti. Ja vaikka välimme eivät olleet koskaan olleet erityisen lämpimät, en halunnut aloittaa turhaa riitaa.
Mutta siitä hetkestä lähtien, kun Tuula astui taloomme, hän oli käyttäytynyt kuin paikka kuuluisi hänelle.
Ensimmäisenä päivänä hän järjesti kaikki keittiön astiat uuteen uskoon.
Toisena päivänä hän päätti olohuoneen verhojen olevan ”aivan liian synkät” ja repi ne alas kysymättä minulta lupaa.
Kolmantena päivänä hän kutsui kaksi ystävätärtään meille lounaalle.
Ja tänä samana aamuna hän oli alkanut valittaa vierashuoneestamme, koska hänen mielestään se ei ollut ”sopiva kokonaisen perheen majoittamiseen”.
Silloin en vielä ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa.
Nyt ymmärsin.
— Kysyn sinulta hyvin yksinkertaisen kysymyksen, sanoin hitaasti. — Miksi Sari on tulossa tänne koko perheensä kanssa?
Tuula sujautti puhelimensa laukkuunsa.
— Koska he jäävät tänne.
Muutaman sekunnin ajan kuului vain tuulessa kahisevien lehtien ääni.
— Mitä sanoit?
— He asuvat täällä, hän toisti kärsivällisesti, kuin olisi selittänyt itsestään selvää asiaa lapselle. — Sari, hänen miehensä ja ne kaksi pientä.
Katseeni siirtyi Mikaeliin.
— Kuinka pitkäksi aikaa?
Mieheni veti kätensä niskansa yli ja hieraisi sitä vaivautuneena.
— Helena…
— Kuinka pitkäksi aikaa?
Tuula vastasi hänen puolestaan.
— Siihen asti, kunnes he saavat ongelmansa järjestykseen.
— Mitkä ongelmat?
— Heidän asuntonsa kanssa.
Rypistin otsaani.
— Mitä heidän asunnolleen on tapahtunut?
— Heidän pitää muuttaa pois kuun loppuun mennessä.
Vilkaisin portin suuntaan.
— Mutta nythän on jo kahdeskymmenesviides päivä.
Tuulan huulille nousi hymy.
— Aivan.
Sillä hetkellä palaset loksahtivat paikoilleen.
He eivät olleet tulossa käymään.
He olivat tulossa tavaroineen.
— Ja minne sinä tarkalleen ottaen ajattelit sijoittaa heidät?
Anoppini levitti kätensä taloamme kohti, ikään kuin vastaus olisi ollut naurettavan ilmeinen.
— No tänne tietenkin.
Minulta pääsi lyhyt naurahdus.
Ei siksi, että asia olisi huvittanut.
Se oli sellainen kireä, hermostunut naurahdus, joka purkautuu ihmisestä silloin, kun tilanne on niin järjetön, että aivot tarvitsevat muutaman sekunnin käsittääkseen sen todeksi.
— Ei.
Tuulan hymy katosi.
— Mitä tarkoitat sanalla ei?
— Tarkoitan, etteivät he muuta tänne.
— Helena, hän on minun tyttäreni!
— Tiedän.
— Hänellä on vaikeaa.
— Olen pahoillani siitä.
— Siinä tapauksessa en ymmärrä, mikä sinun ongelmasi on.
— Minun ongelmani on se, että tämä on minun kotini, eikä kukaan ole kysynyt minulta mitään.
Tuula ristisi käsivartensa rinnalleen.
— Tämä on myös poikani koti.
Katsoin Mikaelia.
Hän laski katseensa lattiaan.
Ja tuo pieni ele vastasi kysymykseen, jota en ollut vielä edes ehtinyt esittää.
— Sinä tiesit tästä.
— Helena, kuuntele…
— Kuinka kauan?
— Äiti puhui minulle asiasta muutama päivä sitten.
— Muutama päivä sitten?
Tuula kiirehti väliin ennen kuin Mikael ehti jatkaa.
— Älä nyt liioittele. He tarvitsivat vain paikan, jossa voivat olla jonkin aikaa, ja Mikael suostui siihen.