Hän astui lippaan luo ja antoi sormiensa kulkea hitaasti kaiverretun kannen yli.
— Ehkä olisi jo aika lakata pakenemasta mennyttä, hän kuiskasi itselleen.
Lippaan sisällä oli asiakirjoja, muutama valokuva ja aivan pohjalla paksu kirjekuori, jonka päälle oli kirjoitettu hänen nimensä. Lauran kädet alkoivat vapista, kun hän repäisi kuoren reunan auki.
Pöydälle putosi useita arkkeja, täynnä Antin tuttua, hieman vinoa käsialaa. Yläkulmaan merkitty päivämäärä pysäytti hänet. Kirje oli kirjoitettu vain viikkoa ennen Antin kuolemaa.
”Laura, jos luet tätä, se tarkoittaa, etten ehtinyt sanoa sinulle kaikkea itse…”
Kyyneleet putosivat paperille ja saivat musteen leviämään pieniksi tummiksi läikiksi. Laura painoi kätensä suulleen, ettei olisi purskahtanut ääneen itkemään.
”Tiedän, miten raskasta sinulla on ollut kaikki nämä vuodet. Tiedän, miten äiti ja Anna koettelivat sinua. Anna anteeksi, etten aina seissyt rinnallasi. Olin typerä. Uskottelin itselleni, etteivät he vain ymmärtäneet sinua…”
Ulkona jyrähti ukkonen niin voimakkaasti, että ikkunalasit värähtivät. Laura säpsähti, mutta ei laskenut kirjettä käsistään.
”Kun lääkärit kertoivat minulle ennusteen, uskalsin viimein tehdä sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Suojella sinua. Asunto, tilit, kaikki on sinun nimissäsi. He eivät voi viedä sinulta mitään…”
Viimeisellä sivulla muste oli paikoin suttaantunut, aivan kuin Antti olisi kirjoittanut kiireessä tai heikoin voimin.
”Ja vielä yksi asia… Älä kanna vihaa heitä kohtaan, jos vain pystyt. Äiti yritti hallita kaikkia, koska hän pelkäsi koko elämänsä jäävänsä yksin. Anna taas kadehti sinua. Ja Mika… hän ei vain koskaan oppinut olemaan vahva. Anna heille anteeksi, jos voit. Mutta jos et voi, minä ymmärrän senkin.”
Laura taitteli kirjeen hitaasti takaisin kokoon, varoen kuin se olisi ollut haurain ja arvokkain esine maailmassa. Sitten hän meni parvekkeelle. Sade oli jo laantumassa, pisarat valuivat enää harvakseltaan kaidetta pitkin.
Silloin hänen taskussaan oleva puhelin alkoi soida. Näytöllä luki sairaalan numero.
— Haloo?
— Täällä on osasto, huone 412, hoitaja sanoi. — Anoppinne pyytää teitä tulemaan. Hän vaatii sitä hyvin itsepintaisesti.
Laura sulki silmänsä hetkeksi.
— Sanokaa hänelle, että olen jo matkalla.
Helena näytti sairaalasängyssä pieneltä ja hauraalta. Peitto kohosi tuskin havaittavasti hänen rintakehänsä päällä. Kun Laura astui huoneeseen, vanha nainen käänsi päätään hitaasti ovea kohti.
— Sinä tulit…
— Te pyysitte, Laura vastasi.
Helena nyökkäsi vaivalloisesti yöpöydän suuntaan.
— Siellä… ota se.
Pöydällä oli pieni rasia. Laura avasi sen. Sisällä lepäsi vanha sormus, jonka keskellä välkehti syvänsininen safiiri.
— Minä… aioin antaa sen Annalle, Helena sanoi, ja hänen äänensä murtui. — Mutta nyt… Antti sanoi kerran, että kivi muistuttaa sinun silmiäsi.
Laura puristi rasiaa kämmenessään.
— Miksi te teette tämän?
— Koska… Helena käänsi katseensa ikkunaan. — Koska luin viimein hänen kirjeensä. Sen, jonka hän jätti minulle.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Se oli raskas, mutta siinä ei ollut enää samaa vihamielistä kylmyyttä kuin ennen.
Laura hengitti hitaasti ulos.
— Minä en pyydä anteeksi.
— Tiedän, Helena kuiskasi. — Enkä minä sitä ansaitse.
Ikkunan takana sade oli lakannut kokonaan. Pilvien välistä siivilöityneet ensimmäiset auringonsäteet levittäytyivät vaaleina juovina sairaalahuoneen lattialle.
Laura avasi sormensa ja katsoi rasian sisällä hohtavaa sormusta.
— Tulen huomenna uudelleen.
Sen sanottuaan hän lähti, odottamatta vastausta.
Käytävässä hän otti puhelimen esiin ja soitti Markukselle.
— Vedetään kaikki kanteet takaisin.
— Oletko varma? Markus kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
— Olen. — Laura katsoi ikkunasta ulos, missä aurinko murtautui pilvien läpi. — Heitä on rangaistu jo tarpeeksi.
Täsmälleen kuukausi kului siitä päivästä, jolloin Laura oli viimeksi nähnyt Helenan. Sairaala oli kotiuttanut anopin, mutta tämä ei koskaan soittanut. Laura ei myöskään yrittänyt hakeutua hänen luokseen. Molemmilla oli liikaa ajateltavaa, liian monta asiaa, jotka piti ensin ymmärtää itse.
Eräänä iltapäivänä Laura seisoi makuuhuoneensa peilin edessä ja sovitti safiirisormusta sormeensa. Antti oli ollut oikeassa. Sininen kivi sai hänen silmänsä näyttämään syvemmiltä, aivan kuin niihin olisi syttynyt hiljainen valo.
Ovikellon ääni sai hänet hätkähtämään.
— Kuka siellä?
Oven takaa kuului epävarma ääni.
— Minä… Anna.
Laura jähmettyi. Hänen kätensä hakeutui vaistomaisesti turvaketjulle, vaikka järki huusi, ettei ovea pitäisi avata lainkaan.
Silti hän avasi.
Anna seisoi rappukäytävässä ja nypläsi hermostuneesti laukkunsa hihnaa. Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön.
— Saanko tulla sisään?
Laura astui sanaakaan sanomatta sivuun.
Keittiössä vedenkeitin alkoi pian humista. Anna istui pöydän ääressä katse alhaalla. Hänen sormensa naputtivat levottomasti pöydän pintaa.
— En oikein tiedä, mistä aloittaisin, hän sanoi viimein.
— Aloita totuudesta, Laura vastasi ja laski kupin hänen eteensä. — Edes kerran elämässäsi.
Anna veti syvään henkeä.
— Äiti lähtee pois. Maalle, sisarensa luo.
— Omasta tahdostaan?
— Ei. — Anna nosti katseensa. — Lääkärit sanoivat, että jos ympäristö ei vaihdu, seuraava kohtaus voi olla…
Hän ei saanut lausetta loppuun. Laura nyökkäsi. Sitä ei tarvinnut selittää enempää.
— Entä Mika?
— Juominen vei mennessään. Hän sai eilen potkut. — Anna puristi kuppia niin kovaa, että hänen rystysensä kalpenivat. — Yritin auttaa, mutta…
— Mutta hän ei halua apua, Laura sanoi hänen puolestaan.
Sen jälkeen keittiöön laskeutui pitkä hiljaisuus.
— Miksi sinä tulit, Anna?
Silloin Anna murtui. Itku ei ollut kaunista eikä hillittyä. Hän nyyhkytti katkonaisesti ja pyyhki nenäänsä kämmenselällä kuin lapsi.
— En tiedä! Ehkä siksi, että sinä olet ainoa, joka ei ala valehdella minulle, että kaikki järjestyy!
Laura siirsi oman kuppinsa kauemmas.
— Kaikki ei järjesty. Te hajotitte itse oman perheenne.
— Tiedän! Anna iski nyrkkinsä pöytään. — Mutta mitä minun pitäisi nyt tehdä?
Laura katsoi häntä kauan. Sitten hän ojensi, melkein itseäänkin yllättäen, paperisen lautasliinan.
— Elää. Ja yrittää olla tekemättä samoja virheitä uudestaan.
Anna kuivasi kasvonsa. Hetken kuluttua hän kurottautui epäröiden laukulleen.
— Toin sinulle jotakin.
Hän nosti pöydälle vanhan valokuva-albumin. Ensimmäisellä sivulla oli kuva Antista heidän hääpäivänään. Hän hymyili siinä leveästi, huolettomasti ja kokonaan maailmalle avoimena.
Laura kosketti valokuvaa sormenpäällään.
— Miksi?
— Koska hän rakasti sinua, Anna vastasi hiljaa. — Ja me… me emme vain pystyneet hyväksymään sitä.
Anna nousi odottamatta vastausta. Eteisessä hän pysähtyi vielä ja kääntyi.
— Lähden äidin mukaan. Ehkä… ehkä tämä on kaiken loppu.
Laura ei yrittänyt pysäyttää häntä.
Sinä iltana hän istui parvekkeella valokuva-albumi sylissään. Hän käänteli sivuja yksi kerrallaan. Kuvissa olivat hän ja Antti, nuorempina, hassuina, onnellisina — ennen kaikkea sitä katkeruutta, joka oli vuosien mittaan kasvanut heidän ympärilleen kuin piikkinen aita.
Puhelin soi. Soittaja oli Markus.
— Oletko nähnyt uutiset?
— En. Mitä nyt?
— Helena antoi haastattelun. Siitä, miten hän oli väärässä.
Laura avasi kannettavan tietokoneen. Ruudulle ilmestyi Helena, kymmenen vuotta vanhemman näköisenä, mutta pää yhä ylpeästi pystyssä.
”— Menetin poikani kahdesti. Ensin silloin, kun hän valitsi Lauran. Toisen kerran silloin, kun minä en kyennyt hyväksymään hänen valintaansa. Nyt ymmärrän…”
Laura sulki videon ennen kuin se ehti jatkua pidemmälle.
— Mitä aiot tehdä? Markus kysyi puhelimessa.
Laura sulki albumin ja katsoi ulos. Pöydällä hänen vieressään safiirisormus välähti laskevan auringon valossa.
— Jatkaa elämää.
Hän lopetti puhelun, otti albumin ja sormuksen mukaansa ja meni sisälle kattamaan illallista yhdelle.
Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan asunto ei tuntunut tyhjältä.