Salissa kulki levoton värähdys.
— Päämieheni on tähän asti pitänyt hallussaan erästä asiakirjaa, koska hän halusi suojella miehensä muistoa ja säästää sen julkiselta riepotukselta, Markus jatkoi hallitulla äänellä. — Mutta vainajan omaisten esittämien alhaisten vihjailujen jälkeen meillä ei ole enää muuta vaihtoehtoa.
Helena kohotti päänsä niin äkisti, että hänen tuolinsa narahti. Anna kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin nopeasti hänen korvaansa.
Markus avasi kansionsa ja otti esiin kirjekuoren, jonka kulmassa näkyi yksityisen lääkäriaseman leima.
— Kyseessä on lääkärinlausunto, joka on päivätty kuukautta ennen Antti Virtasen kuolemaa.
Asiakirjassa todettiin yksiselitteisesti, että Antti oli ollut oikeustoimikelpoinen, ymmärtänyt tekojensa merkityksen ja kyennyt tekemään päätöksiä omasta tahdostaan.
Oikeussalissa alkoi heti kuulua supinaa ja tuolien narinaa. Tuomari kopautti pöytää ja vaati järjestystä.
— Eikä tämä jää tähän, Markus sanoi, kun hiljaisuus vähitellen palasi. — Saman aineiston mukana on Antti Virtasen kirje oikeudelle. Siinä hän selittää yksityiskohtaisesti, miksi hän päätyi testamentissaan siihen ratkaisuun, johon päätyi. Lisäksi hän pyytää, että hänen vaimoaan suojellaan… — Markus käänsi katseensa suoraan Helenaan, — hänen oman perheensä painostukselta.
Helena ponnahti seisomaan kuin häneen olisi osunut sähköisku.
— Tuo on väärennös! Minun poikani ei olisi koskaan…
— Teidän poikanne, Markus keskeytti rauhallisesti mutta terävästi, — tunsi teidät paremmin kuin kuvittelitte. Luen vain lyhyen kohdan: ”Äiti on aina halunnut ohjata elämääni. Mutta Laura on minun valintani, ja haluan, että kuolemani jälkeen hän on turvassa.”
Laura ei pystynyt enää pidättelemään kyyneleitään. Hän tiesi, että kirjeessä oli paljon sellaista, mitä oikeudessa ei luettu ääneen. Henkilökohtaisia sanoja, kipeitä tunnustuksia, rakkauden ja huolen täyttämiä rivejä. Antti oli aavistanut tämän kaiken etukäteen.
Tuomari perehtyi esitettyihin asiakirjoihin pitkään ja ilmoitti sitten tauosta. Kun istunto myöhemmin jatkui, ratkaisu ei jättänyt tilaa tulkinnoille.
— Helena Virtasen kanne hylätään. Testamentti todetaan päteväksi. Lisäksi oikeus kehottaa osapuolia pidättäytymään loukkaavien ja vahingoittavien väitteiden levittämisestä.
Kun Laura astui ulos salista, joku tarttui äkisti hänen käsivarteensa. Se oli Helena. Naisen silmissä paloi viha, joka oli yhtä aikaa kylmää ja sokaisevaa.
— Oletko nyt tyytyväinen? Sinä hajotit tämän perheen!
— Minäkö? Laura irrotti kätensä hänen otteestaan. — Te hajotitte sen itse sinä päivänä, kun päätitte, että asunto merkitsee enemmän kuin oman poikanne muisto.
Hän kääntyi pois eikä jäänyt odottamaan vastausta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen rintakehässään tuntui tilaa hengittää. Silti vapauden alla eli yhä karvas suru. Kaikki olisi voinut mennä toisin, jos he olisivat edes yrittäneet hyväksyä hänet osaksi perhettä.
Oikeudenkäynnistä oli kulunut kolme päivää. Laura istui keittiön pöydän ääressä edessään kuppi teetä, joka oli ehtinyt jäähtyä lähes kokonaan. Hänen sormiensa välissä oli Antin kirje, se sama, jota ei ollut luettu ääneen salissa. Käsiala oli hänen, vaikka siinä näkyi jo pientä horjuvuutta. Sairaus oli ilmeisesti tuolloin alkanut viedä voimia myös kädestä.
”Laura, jos luet tätä, se tarkoittaa, että he sittenkin aloittivat… Anna anteeksi, etten pystynyt suojelemaan sinua eläessäni. Mutta tiedä tämä: kaiken, minkä jätin sinulle, sinä ansaitsit. Älä anna heidän murtaa sinua.”
Laura kuljetti sormeaan rivien yli varovasti, aivan kuin paperin läpi olisi voinut vielä koskettaa Anttia.
Ovikellon ääni repäisi hänet irti ajatuksista.
— Kuka siellä?
— Markus. Avaa, tämä on kiireellistä.
Markus seisoi kynnyksellä kansio kainalossaan. Hänen kasvoillaan oli kireä ilme, jota Laura ei ollut tottunut näkemään.
— Et usko, mitä nyt on meneillään.
Hän levitti pöydälle useita papereita.
— Helena on tehnyt valituksen.
Laura pyöräytti silmiään väsyneesti.
— Siinä ei ole mitään järkeä. Oikeus on jo ratkaissut asian.
— Niin on, mutta se ei ole tässä kiinnostavinta. Markus otti esiin pienen tallentimen. — Kuuntele.
Hän painoi nappia. Laitteesta kuului Annan ääni, särisevänä mutta selvästi tunnistettavana.
”Äiti, lopeta jo! Me hävisimme kaiken! Jos viet tämän eteenpäin, hänhän julkaisee ne kuvat…”
Sitten kuului Helenan terävä, vihainen ääni:
”Mitkä ihmeen kuvat?”
”Ne, joissa sinä… no, eno Juhanin kanssa, silloin kun isä oli vielä elossa! Hänhän sanoi, että jos emme jätä häntä rauhaan, hän näyttää ne kaikille!”
Seurasi hiljaisuus. Sitten kuului kolahdus, aivan kuin jokin esine olisi pudonnut lattialle.
Laura tuijotti tallenninta silmät suurina.
— En ole koskaan sanonut, että minulla olisi mitään sellaisia kuvia.
— Tiedän, Markus hymähti. — Mutta he eivät tiedä sitä.
Hän veti kansiosta vielä yhden paperin ja laski sen pöydälle. Se oli tuloste perheen viestiketjusta.
— He repivät nyt toisiaan kappaleiksi. Mika syyttää Annaa siitä, että tämä olisi vuotanut sinulle tietoja. Anna puolestaan huutaa, että heidän äitinsä on ajanut kaikki tähän tilanteeseen.
Laura pudisti päätään hitaasti.
— He tuhoavat itse itsensä.
— Juuri niin. Markus nojautui tuolinsa selkänojaan. — Nyt meillä on valinta. Voimme nostaa vastakanteen kunnianloukkauksesta ja painostuksesta, ja siinä tapauksessa he joutuvat todella ahtaalle. Tai…
— Tai?
— Tai voimme vain katsoa vierestä, kuinka he hautaavat oman asiansa.
Laura vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi:
— Ei.
Hän nousi pöydästä ja käveli ikkunan luo. Lasin takana ilta oli harmaa ja kostea.
— En halua kostaa. Haluan vain, että tämä loppuu.
Markus kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
— Kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tehneet?
— Juuri sen jälkeen, Laura vastasi ja kääntyi katsomaan häntä. — Olen vain väsynyt.
Samana iltana puhelin soi. Näytöllä näkyi tuntematon numero.
— Haloo?
Hetken ajan toisessa päässä hengitettiin raskaasti.
— Se olen minä… Mika.
Hänen äänensä kuulosti tukkoiselta, aivan kuin hän olisi ollut humalassa tai täysin murtunut.
— Minä… halusin pyytää anteeksi.
Laura jähmettyi.
— Mistä tarkalleen? Valehtelusta? Mustamaalaamisesta? Siitä, että te ajoitte minut nurkkaan?
— Kaikesta.
Mika huokaisi raskaasti, ja puhelimen läpi kuului hiljainen rahina.
— Me… me mokasimme kaikki.
Laura ei sanonut mitään.
— Äiti on sairaalassa. Verenpaine nousi. Anna lähti poikaystävänsä luo eikä edes käynyt katsomassa häntä.
Laura sulki silmänsä.
— Mitä sinä haluat minusta?
— En mitään. Halusin vain sanoa… että ymmärsin Antin olleen oikeassa. Sinä olet meitä kaikkia vahvempi.
Sitten yhteys katkesi.
Laura istui pitkään hiljaisessa keittiössä ja katsoi puhelintaan kuin se olisi voinut selittää, mitä äsken oli tapahtunut.
Lopulta hän nousi, otti avaimet ja lähti.
Sairaala otti hänet vastaan kirkkailla valoilla, pitkillä käytävillä ja desinfiointiaineen hajulla. Helena makasi huoneessa yksin, tippaletku kädessään. Kun hän näki Lauran, hän yritti kohottautua tyynyiltään, mutta voimat eivät riittäneet.
— Sinä… miksi sinä tulit?
Laura ei vastannut heti. Hän laski yöpöydälle pienen pussin, jossa oli hedelmiä.
— Tulin vain varmistamaan, että olet elossa.
Helena käänsi kasvonsa seinää kohti.
— Oletko tyytyväinen?
— En.
Laura astui jo ovelle, mutta pysähtyi hetkeksi.
— Minä en ole kuin te. En osaa iloita toisen kivusta.
Sitten hän poistui katsomatta taakseen.
Ulkona satoi.
Silti hänen sisällään tuntui hieman kevyemmältä.
Sade naputti ikkunalautaan, kun Laura palasi myöhemmin kotiin sairaalasta. Eteisessä hän jäi hetkeksi paikalleen riisumaan märkää takkia. Vesi valui kankaasta alas ja jätti parkettiin tummia läikkiä.
Hän meni keittiöön ja laittoi vedenkeittimen päälle lähes automaattisesti. Kädet tekivät tuttuja liikkeitä ilman ajatusta, aivan kuin arjen pienet rutiinit olisivat voineet tyynnyttää hänen sisällään yhä värisevän levottomuuden.
Silloin hänen katseensa osui hyllyllä olevaan vanhaan lippaaseen. Se oli tummaa tammea, kulmistaan kulunut ja kannestaan kauniisti kaiverrettu. Antti oli säilyttänyt siinä tärkeitä papereitaan. Laura ei ollut avannut sitä sen jälkeen, kun Antti oli lähtenyt.
Vedenkeitin alkoi kiehua, mutta Laura ei edes huomannut sitä.