— Johanna, milloin sinä aiot vihdoin laittaa myynti-ilmoituksen nettiin? Helena läimäytti kämmenensä keittiönpöydälle. — Päivät kuluvat! Ravintola haluaa varausmaksun tämän viikon loppuun mennessä. Nuoret tarvitsevat alun yhteiselle elämälle, ja sinä vain viivyttelet!
Johanna kaivoi työlaukustaan muistivihon ja metallisen mittanauhan.
Suolasirottimen vieressä oli neljään taiteltu pohjapiirros. Sen tyhjälle kääntöpuolelle Anna oli levein vedoin kirjoittanut listan: valkoisen sedanin vuokraus, vihkikaari aidoilla kukilla, juhlaillallinen kahdeksallekymmenelle vieraalle, valokuvaaja apulaisineen sekä ensimaksu uudesta talosta ostettavaan pieneen yksiöön.
— Mitään ilmoitusta ei tule, Johanna sanoi tasaisesti. — Sanoin sen teille jo sunnuntaina.
— Kuinka niin ei tule? Anoppi nojautui pöytää kohti. Lämmin toppaliivi kiristyi hänen hartioidensa yli. — Oletko sinä aivan järjiltäsi? Mikaelin oma sisko menee kuukauden päästä naimisiin! Sulhanen on kunnollisesta perheestä, ja hänen sukulaisensa ovat kaikki hyvissä asemissa!
— Siinä tapauksessa ne hyvässä asemassa olevat sukulaiset voivat varmasti maksaa myös juhlat, Johanna totesi rauhallisesti.
— Älä yritä kääntää puhetta muualle! Helenan ääni koveni. — Sinulla ja Mikaelilla on kaksio. Mihin sinä tätä asuntoa tarvitset? Se seisoo täällä tyhjän panttina. Pitäisikö nuorten muka kierrellä vuokranurkkia?
— Se ei seiso tyhjän panttina. Minä annoin teidän asua täällä väliaikaisesti.
— Väliaikaisesti? Kaksi vuotta minä olen täällä selkä vääränä uurastanut ja kuurannut joka ikisen raon!
Oviaukkoon tunki Anna. Käly oli sitonut hiuksensa sinisellä lenkillä, ja hänen alahuulensa työntyi loukkaantuneesti eteenpäin.
— Johanna, voisitko edes vähän ajatella muitakin! Minulla on tällainen päivä vain kerran elämässä! Me olemme Tuomaksen kanssa jo maksaneet ennakon juontajalle. Mistä meidän muka pitäisi repiä rahat?
— Menkää lisätöihin, Johanna ehdotti. — Tai käykää vihillä ilman kahdeksankymmenen hengen juhlia.
— Kuuletko, äiti, mitä hän sanoo?! Anna kiljaisi. — Ilman juhlia! Menisimme maistraattiin salaa kuin jotkut köyhät! Mitä ihmiset siitä ajattelevat? Että sulhasen suku on varakas, mutta minua kohdellaan kuin hölmöä?
— Nyt riittää tuo torimelu, Helena nousi jakkaralta. — Mikael tulee illalla ja ratkaisee tämän itse. Me olemme yhtä perhettä. Kun tulit meidän sukuumme, sinun pitää myös osata jakaa!
Johanna sujautti muistivihon takaisin laukkuunsa.
Rakentajankadun asunto oli jäänyt hänelle isoäidiltä kaksi vuotta ennen häitä Mikaelin kanssa. Vanha viisikerroksinen talo, paksut tiiliseinät, korkeat ikkunalaudat ja vihreä piha, jossa kasvoi pihlajia. Johanna oli omin käsin tasoittanut nurkkia, uusinut sähköjä ja varjellut tätä kotia ainoana paikkana, johon hän saattoi varmasti turvata.
Kaksi vuotta aiemmin Helena oli myynyt puolikkaansa pienestä talosta maaseudulla. Kauppasumma katosi muutamassa kuukaudessa: sillä maksettiin Annan kolme lainaa pois ja hankittiin hänelle vielä käytetty hatchback. Sen jälkeen Helenalla ei ollut paikkaa, minne mennä.
Silloin Mikael oli miltei kontannut eteisessä polvillaan Johannaa anellen: ”Johanna, päästä äiti hetkeksi tänne. Vain siihen asti, että löydämme hänelle huoneen ja hän pääsee jaloilleen. Ei hän sentään vieras ihminen ole.”
Se ”hetki” venyi kahdeksi vuodeksi. Anoppi toi asuntoon kattilansa, ripusti seinille kirjavia pyyhkeitään ja järjesteli huonekaluja oman mielensä mukaan. Lämmityksestä ja vedestä hän ei maksanut euroakaan, sillä Johanna hoiti laskut joka kuukausi omalta palkkatililtään, jonne tulivat kustannusinsinöörin tulot.
Illalla sama keskustelu siirtyi heidän yhteiseen, asuntolainalla ostettuun kotiinsa.
Mikael istui sohvalla verkkareissa ja selasi puhelimellaan uutisvirtaa.
— Mikael, laita se puhelin pois, Johanna sanoi ja meni ikkunalaudan viereen. — Äitisi vaatii taas, että isoäitini asunto pannaan myyntiin.
Mikaelin kasvot vääntyivät vaivautuneeseen irvistykseen.