Silti helpotukselle ei ollut vielä tilaa.
Seuraavana päivänä Laura oli palaamassa töistä, kun puhelin alkoi väristä taukoamatta. Viestejä tuli toinen toisensa perään. Sari oli lähettänyt kuvakaappauksen perheen yhteisestä keskusteluryhmästä, jonka Helena oli perustanut. Laura pysähtyi keskelle jalkakäytävää, ja hänen sormensa puristuivat puhelimen ympärille niin kovaa, että rystyset vaalenivat.
Kuvassa hän seisoi vieraan miehen kainalossa. Alla luki: ”Näin meidän miniämme suri poikani kuolemaa!”
Sydän alkoi hakata järjettömällä vauhdilla. Kuva oli väärennös, vieläpä kömpelö sellainen. Laura ei ollut koskaan nähnytkään miestä. Mutta pahinta eivät olleet itse pikselit, vaan kommentit niiden alla.
— Olen aina tiennyt, että se on huora!
— Miten hän saattoi tehdä noin, kun Antti oli vasta kuollut…
— Tuollainen pitää heittää ulos saman tien!
Laura näppäili Sarin numeron melkein vaistomaisesti.
— Näitkö sinä tämän? Sehän on täyttä roskaa!
— Näen kyllä, mitä sinun ihanat sukulaisesi puuhaavat, Sari vastasi, ja hänen äänensä vapisi raivosta. — He ovat menettäneet viimeisenkin järkensä.
Kotona Laura istui pitkään kannettavan ääressä ja suurensi kuvaa pala palalta. Todisteet olivat aivan ilmeiset: reunat olivat vääristyneet, valot tulivat eri suunnista, varjot eivät täsmänneet lainkaan. Se oli halpa ja hätäisesti tehty kuvamanipulaatio. Mutta kuka uskoisi häntä, kun vastassa oli muka murtunut äiti, joka osasi itkeä juuri oikealla hetkellä?
Aamulla puhelin soi. Soittaja oli Mika.
— No niin, lutka, saitko vähän vastinetta? Nyt koko suku tietää, millainen sinä oikeasti olet.
Laura puri hampaat yhteen.
— Sinä tiedät aivan hyvin, että kuva on väärennös.
— Todista se, Mika nauroi. — Huomenna kokoonnutaan äidin luona. Tule paikalle, niin jutellaan sinun ”tulevaisuudestasi”.
Laura sulki puhelun. Hänen kätensä tärisivät, mutta ei pelosta. Ne vapisivat raivosta. He olivat ylittäneet rajan, jonka jälkeen mitään vanhoja sääntöjä ei enää ollut. Nyt kyse ei ollut enää riidasta, vaan sodasta.
Samana iltana hän meni asianajajan luo, jonka kanssa oli jo aiemmin neuvotellut testamentista.
— Onko teillä näyttöä siitä, että kuva on väärennetty? asianajaja kysyi.
— On, Laura sanoi ja otti laukustaan muistitikun. — Tässä on alkuperäinen kuva, jossa olen yksin. Lisäksi mukana on asiantuntijan lausunto.
Asianajaja tarkisti tiedostot ja nyökkäsi hitaasti.
— Hyvä. Silti suosittelen, ettei kannetta nosteta vielä tänään. Antakaa heidän mennä pidemmälle.
Hänen suupieliinsä ilmestyi ovela hymy.
Laura ymmärsi heti. Mitä enemmän sukulaiset levittäisivät valheitaan ja mitä pidemmälle he menisivät mustamaalaamisessaan, sitä raskaammin kaikki kääntyisi heitä vastaan.
Seuraavana päivänä Laura seisoi jälleen Helenan asunnon oven takana. Olohuoneessa oli tällä kertaa vielä enemmän väkeä. He olivat ilmeisesti kutsuneet paikalle lisäjoukkoja, todistajia omaan näytökseensä. Helena istui keskellä huonetta kuin voittaja, selkä suorana ja kasvoilla tyytyväinen ilme.
— Tulitko selittelemään? Anna ehti ensimmäisenä.
— En, Laura vastasi rauhallisesti ja laski laukkunsa pöydälle.
— Vai tulitko myöntämään syrjähypyt? joku tädeistä tirskui nurkasta.
Laura antoi katseensa kiertää hitaasti jokaisen läsnäolijan kasvoilla.
— Uskotteko te todella siihen kuvaan?
— Mikä ihmeen ”siihen kuvaan”! Helena kivahti. — Kaikkihan näkevät, millainen sinä olet.
— Kaikki näkevät juuri sen, mitä te haluatte heidän näkevän, Laura keskeytti. — Mutta minulla on jotain kiinnostavampaa.
Hän otti esiin pienen nauhurin ja painoi toiston päälle. Hetken kuluttua huoneeseen levisi Mikan ääni.
”No niin, lutka, saitko vähän vastinetta?… Todista se… Huomenna kokoonnutaan äidin luona…”
Olohuoneeseen laskeutui jäätävä hiljaisuus.
— Tuo on… tuo on väärennös! Mika huusi.
— Niin kuin valokuvakin? Laura kysyi kylmästi. — Muuten, tässä on kuvasta tehty asiantuntijalausunto. Ja tässä todistajan kertomus henkilöltä, joka näki, kuinka Anna tilasi kyseisen kuvamanipulaation.
Annan kasvot valahtivat kalpeiksi.
— Sinä valehtelet!
— En, Laura sanoi ja astui askeleen lähemmäs. — Te valehtelette. Ja tiedättekö mitä? Minulle riittää. Huomenna teen teistä rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kaikkine seurauksineen.
Helena ponnahti äkkiä seisomaan.
— Et sinä uskalla! Me olemme perhe!
Laura naurahti katkerasti.
— Perhe? Perhe ei tee toisilleen tällaista.
Hän kääntyi ja lähti kohti eteistä. Tällä kertaa kukaan ei yrittänyt pysäyttää häntä.
Oven sulkeutuessa hänen takanaan riita roihahti heti käyntiin.
— Minähän sanoin, että tämä oli typerä ajatus!
— Sinähän tämän järjestit, äiti!
— Ole hiljaa, idiootti! Nyt me kaikki joudumme oikeuteen!
Laura käveli ulos kadulle, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin hänen rintakehänsä tuntui kevyemmältä. He olivat ajaneet itsensä nurkkaan omin käsin. Nyt piti enää painaa loppuun saakka.
Mutta varsinainen yllätys oli vasta tulossa. Hänen laukussaan oli vielä toinen asiakirja, josta sukulaisilla ei ollut aavistustakaan.
Aamulla Laura heräsi painava tunne rinnassaan. Tästä päivästä tulisi ratkaiseva. Hän meni kylpyhuoneen peilin eteen ja jäi tutkimaan heijastustaan: silmien alla oli tummat varjot, iho näytti väsyneeltä ja kalpealta. Viime viikkojen taistelu oli vienyt hänestä enemmän voimia kuin hän halusi myöntää.
Keittiössä häntä odotti jo Markus, hänen asianajajansa ja ainoa ihminen, johon Laura tässä tilanteessa todella luotti.
— Oletko valmis? Markus kysyi ja siirsi asiakirjakansion sivuun.
— Niin valmis kuin voin olla, Laura vastasi ja kaatoi itselleen kahvia. — He eivät edes aavista, että meillä on vielä valttikortti.
Markus nyökkäsi ja selasi papereita.
— Lain näkökulmasta he ovat jo hävinneet. Mutta anoppisi ei ole ihminen, joka luovuttaa ilman taistelua.
— Tiedän, Laura sanoi ja joi kulauksen kitkerää kahvia. — Siksi tämä päätetään tänään.
Tuntia myöhemmin he kävelivät oikeustalon portaita kohti. Sisäänkäynnin edustalle oli kerääntynyt toimittajia. Perintöriita ja sukuskandaali olivat päätyneet julkisuuteen, kiitos jonkun sopivasti järjestämän vuodon tiedotusvälineille.
— Oletko aivan varma, että haluat viedä tämän loppuun asti? Markus kysyi vielä kerran.
Laura pysähtyi ja kääntyi häneen päin.
— Kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tehneet? He yrittivät tuhota maineeni ja leimata minut kaikkien edessä. Antti kääntyisi haudassaan, jos tietäisi…
Oikeussalissa kaikki tämän draaman osapuolet olivat jo paikalla. Helena istui tiukassa mustassa puvussa, pää ylpeästi koholla. Anna ja Mika olivat hänen molemmilla puolillaan kuin uskolliset aseenkantajat. Heidän asianajajansa kumartui välillä kuiskaamaan jotain Helenan korvaan.
Tuomari saapui, ja koko sali nousi seisomaan.
— Käsiteltävänä on vaatimus testamentin julistamisesta pätemättömäksi, sihteeri ilmoitti. — Kantajan puolella on puheenvuoro.
Helenan asianajaja nousi ja aloitti esityksensä mahtipontisella, tekopyhällä äänellä.
— Päämieheni Helena Virtanen, edesmenneen Antti Virtasen äiti, vaatii testamentin mitätöimistä. Meillä on vahvat perusteet epäillä, että asiakirja on laadittu painostuksen alaisena…
Laura puristi kätensä nyrkkiin. Miten he kehtasivat? Miten he saattoivat tahrata Antin muiston väittämällä, ettei hän ollut tehnyt omia päätöksiään vapaasti?
Kun puheenvuoro siirtyi heidän puolelleen, Markus nousi rauhallisesti.
— Arvoisa oikeus, olemme valmiit esittämään kiistattomat todisteet testamentin aitoudesta. Mutta tänään haluamme tuoda esiin myös erään toisen seikan.
Hän vaikeni hetkeksi, ja koko oikeussali jähmettyi.