yksityisen keskustelun yhteydessä, Erik jatkoi tyynesti. – Laki ei kiellä ihmistä tallentamasta keskustelua, johon hän itse osallistuu. Lisäksi kantaja tuli vastaajan luokse omasta tahdostaan ja aloitti puheenaiheen itse. Mitään lainvastaista ei ole tapahtunut.
Tuomari kuunteli, nyökkäili välillä ja kirjoitti muistiinpanoja. Sen jälkeen kutsuttiin todistajat. Liisa, joka oli jo kahdeksankymmentäyksi, oli tullut oikeuteen asti. Hänen tyttärentyttärensä oli tuonut hänet paikalle. Liisa kertoi rauhallisesti, kuinka Helena-täti oli itse palkannut remonttimiehet, hankkinut rakennustarvikkeet ja hoitanut koko remontin. Mikael oli hänen mukaansa vain auttanut siirtelemään huonekaluja ja naulannut muutaman kerran jalkalistoja paikoilleen.
– Saiko hän siitä työstä rahaa? asianajajani kysyi.
– Sai, Liisa vastasi lujalla äänellä. – Helena antoi hänelle kirjekuoren. Näin sen omin silmin. Myöhemmin hän sanoi minulle: “Annoin Mikaelille vaivanpalkkaa. Hän yritti kieltäytyä, mutta minä vaadin.”
Mikael istui penkillä punaisena kuin keitetty rapu. Johanna nypläsi hermostuneesti nenäliinansa kulmaa.
Naapuri, Pekka, vahvisti puolestaan, että remontin meteli oli kuulunut talossa viisi vuotta aikaisemmin, aikana jolloin Anna ei ollut vielä naimisissa. Hän muisti vuodenkin tarkasti, koska hänen oma tyttärensä oli mennyt silloin naimisiin, ja se päivämäärä oli jäänyt hänelle pysyvästi mieleen.
Tuomari kuuli kaikki, esitti muutamia tarkentavia kysymyksiä ja ilmoitti sitten tauosta. Me siirryimme käytävälle.
– Mitä luulette? kysyin Erikiltä hiljaa.
– Arvelen, että aiempi päätös pysyy voimassa, hän vastasi. – Heitä vastaan on liikaa näyttöä. Ja ne heidän esittämänsä viidentuhannen euron kuitit vaikuttavat hyvin epäilyttäviltä. Jos tarve vaatii, pyydän niistä asiantuntijalausunnon.
Tunnin kuluttua tuomari palasi saliin. Hän luki ratkaisun ääneen:
– Mikael K:n valitus hylätään. Käräjäoikeuden ratkaisu jää voimaan muuttumattomana. Päätös tulee voimaan välittömästi.
Minulta pääsi pitkä, pidätetty uloshengitys. Mikael painoi kädet päähänsä. Johanna ponnahti pystyyn.
– Tämä ei ole totta! hän huusi. – Me valitamme vielä! Menemme korkeimpaan oikeuteen asti!
– Rauhoittukaa, tuomari sanoi viileästi. – Ratkaisu on lopullinen eikä siihen voi hakea muutosta tavallisella valituksella. Ylimääräiset muutoksenhakukeinot ovat teoriassa mahdollisia, mutta tuskinpa niistä olisi teille hyötyä.
Hän nousi ja poistui salista.
Me astuimme käytävään. Tuskin ovi oli ehtinyt sulkeutua takanamme, kun Johanna hyökkäsi minua kohti.
– Sinä! Kaikki on sinun syytäsi! hän kirkui. – Poikani jäi nyt ilman mitään! Asianajajaan upposi rahaa, ja Maria jäi lasten kanssa ilman asuntoa! Oletko nyt tyytyväinen?
– Johanna, sanoin väsyneesti. – Te aloititte tämän kaiken itse. Minä vain puolustauduin.
– Vai puolustauduit! hän matki minua pilkallisesti. – Myit asunnon, ahnehdit rahat itsellesi, ja nyt vielä vaadit meiltä henkisestä kärsimyksestä korvausta! Et sinä mitään saa!
– Saan, vastasin tyynesti. – Ulosottoperuste on jo kunnossa.
Hän kohotti kätensä kuin olisi aikonut lyödä, mutta Mikael tarttui häntä ranteesta.
– Äiti, nyt riittää! hän karjaisi. – Me hävisimme. Se siitä. Jätä hänet rauhaan.
Johanna riuhtaisi kätensä irti ja lähti marssimaan käytävää pitkin korkojensa kopistessa kovaa lattiaa vasten. Mikael jäi hetkeksi seisomaan eteeni. Hänen katseessaan oli jotakin outoa: vihaa, uupumusta ja ehkä myös häivähdys katumusta.
– Anna, hän sanoi matalalla äänellä. – Sinä… anna anteeksi, jos… En minä oikeasti halunnut, että näin käy. Se oli äiti…
– Mikael, keskeytin hänet. – Mene. Älä sano enää mitään. Kaikki on jo sanottu.
Hän nyökkäsi hitaasti, kääntyi ja lähti äitinsä perään. Katselin hänen loittonevaa selkäänsä ja ajattelin: tässä se nyt on. Piste.
Erikin kanssa astuimme ulos oikeustalosta. Aurinko paistoi kirkkaasti, ilma oli lämmin, melkein kesäinen.
– Onneksi olkoon, Anna, hän sanoi. – Nyt voititte lopullisesti. Tästä eteenpäin voitte elää rauhassa.
– Kiitos teille, vastasin. – Ilman teitä en olisi selvinnyt.
– Olisitte te selvinnyt, hän hymyili. – Olette vahva ihminen. Mutta varmuuden vuoksi: jos jotakin vielä ilmaantuu, olen tavoitettavissa.
Hyvästelimme. Istuin autooni ja ajoin kotiin. Päässäni oli tyhjää. En tuntenut iloa, en raivoa, en edes loukkaantumista. Vain valtavaa väsymystä ja kummallista keveyttä.
Kaksi viikkoa myöhemmin ulosotto alkoi periä Mikaelilta viidensadan euron korvausta henkisestä kärsimyksestä sekä oikeudenkäyntikuluja. En tiennyt, maksoiko hän niitä vai ei, eikä se oikeastaan kiinnostanut minua. Tärkeintä oli, että painajainen oli vihdoin päättynyt.
Kuukautta myöhemmin kuulin yhteiseltä tuttavaltamme, ettei Maria lapsineen ollut koskaan saanut luvattua asuntoa. Hän vuokrasi huonetta kimppakämpästä ja teki kahta vuoroa pystyäkseen ruokkimaan lapset. Mikael asui äitinsä luona, mutta heidän välinsä alkoivat rakoilla. Johanna syytti poikaansa kaikista mahdollisista synneistä, huusi hänen olevan heikko ja selkärangaton. Sitten tapahtui jotakin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.
Minulle soitti Laura, sama yhteinen tuttava, jonka kanssa törmäsimme toisinaan työasioissa.
– Anna, oletko kuullut? hän kysyi kuiskaten, aivan kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.
– Mitä minun olisi pitänyt kuulla? en ymmärtänyt.
– Johanna on haastanut Mikaelin oikeuteen. Hän vaatii takaisin rahat, jotka antoi asianajajaa varten. Väittää, että Mikael lupasi palauttaa ne, jos voittaisi jutun, mutta nyt ei maksa.
Menin sanattomaksi.
– Hetkinen. Oman poikansa?
– Niin juuri, Laura vahvisti. – Summa on kuulemma aika tuntuva, asianajaja ei ollut halpa. Johanna sen palkkasi, ja Mikael oli kirjoittanut hänelle velkakirjan. Nyt Mikael sanoo, ettei hänellä ole rahaa, joten äiti vei asian oikeuteen. Johanna kuulemma sanoo, ettei hän säästänyt omiaan sitä varten, että poika ja miniä käyvät turhia oikeustaistoja.
En tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Siinäpä perhesiteet. Siinäpä “oma veri”. Heti kun raha alkoi tuoksua, äiti oli valmis raahaamaan poikansa tuomarin eteen.
Eikä se siihen jäänyt. Kuukauden kuluttua Laura kertoi, että Maria oli riidellyt äitinsä kanssa juuri näistä rahoista. Marian mielestä Johannan ei olisi pitänyt vaatia Mikaelilta mitään, koska Mikael oli yrittänyt heidän kaikkien parhaaksi. Johanna oli kutsunut tytärtään siipeilijäksi ja ladellut päälle kaikki ne vuodet, jotka Maria oli hänen mielestään elänyt hänen kustannuksellaan. Maria oli lähtenyt ovet paukkuen, eivätkä he enää puhuneet toisilleen.
Mikaelista kerrottiin, että hän oli alkanut juoda. Työpaikka meni, koska hän ilmestyi liian usein paikalle krapulaisena. Lopulta Johanna heitti hänet ulos asunnostaan, koska rahat jäivät edelleen maksamatta. Sen jälkeen Mikael majaili milloin kavereiden nurkissa, milloin missäkin.
Kuuntelin näitä uutisia enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tuntea. Vahingoniloa? Ehkä aivan vähän. Mutta samalla myös surua. Olinhan minä joskus rakastanut sitä miestä. Olimme joskus olleet perhe. Ja tällaiseksi kaikki oli lopulta muuttunut.
Eräänä iltana, kun olin ruokkimassa kissaa ja valmistautumassa espanjan kurssille, ovikello soi. Katsoin ovisilmästä. Käytävässä seisoi Mikael. Laihtuneena, ajamattomana, likainen takki yllään. Hän näytti säälittävältä ja eksyneeltä.
Avasin oven. Hän seisoi hetken hiljaa ja tuijotti lattiaan. Sitten hän kohotti katseensa.
– Anna, päästä minut edes puoleksi tunniksi sisään. Palelen.
Ulkona oli kylmä, marraskuun loppu. Huokaisin ja astuin sivuun. Hän tuli sisään, kulki keittiöön ja istui tuolille. Otso sähähti hänelle ja pakeni olohuoneeseen.
– Haluatko teetä? kysyin.
– Haluan, hän nyökkäsi.
Laitoin veden kiehumaan ja istuin häntä vastapäätä. Hän katseli ympärilleen, tutki keittiötä kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa.
– Sinulla on täällä kodikasta. Oma koti siis.
– Oma, vahvistin.
Hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän alkoi puhua katse teekupissa.
– Et voi edes kuvitella, mitä meillä on ollut oikeudenkäynnin jälkeen. Äiti käy kimppuuni koko ajan, Maria myös. Kaikki vaativat rahaa, eikä minulla ole mitään. Menetin työn. Ei ole paikkaa, minne mennä. Tulin sinun luoksesi… pyytämään anteeksi.
– Mikael, sanoin hiljaa. – Olet pyytänyt jo. Useamman kerran.
– Nyt tarkoitan sitä oikeasti. Hän nosti silmänsä minuun. – Olen ymmärtänyt kaiken. Olin typerä, kun kuuntelin äitiä. Anna, eikö voitaisi aloittaa alusta? Minä muutun. Löydän työn, rakastan sinua niin kuin ennen. Ole kiltti.
Katsoin häntä ja tajusin näkeväni edessäni vieraan ihmisen. Hän oli surkea ja murtunut, mutta yritti yhä napata itselleen turvapaikan. Hän ei rakastanut minua. Hänellä ei vain ollut paikkaa, johon mennä.
– Mikael, sanoin vakaasti. – Entiseen ei ole paluuta. Sinä rikoit kaiken. Et äitisi, et Maria, vaan sinä. Sinä olisit voinut sanoa heille ei. Sinä olisit voinut puolustaa minua. Mutta valitsit heidät. Ja nyt, kun he heittivät sinut ulos, tulit minun ovelleni. Minä en ole mikään varalaskupaikka.
Hän vaikeni. Hiljaisuus kesti pitkään. Sitten hän nousi.
– Et siis anna anteeksi?
– En, vastasin.
Hän nyökkäsi, joi teen loppuun ja käveli eteiseen. Ovella hän vielä kääntyi.
– Minä rakastin sinua joskus oikeasti.
– Niin minäkin sinua, sanoin. – Mutta siitä on kauan.
Hän lähti. Suljin oven ja painoin otsani sitä vasten. Rintakehässä tuntui tyhjältä. Ei sääliä, ei raivoa, ei kipua. Vain hiljaisuus.
Luku 6. Elämä sen jälkeen
Puoli vuotta kului. Puoli vuotta hiljaisuutta, rauhaa ja uudenlaista elämää. En enää säpsähtänyt ovikellon ääntä. En pelännyt mennä ulos. En odottanut, että kulman takaa ilmestyisi jokin uusi ansa. Kaikki oli päättynyt. Lopullisesti ja peruuttamattomasti.
Espanja osoittautui vielä ihanammaksi kuin olin osannut kuvitella. Kaksi viikkoa rannikolla, merinäköalan äärellä, espanjalaisten vanhusten seurassa, jotka juttelivat taukoamatta ja korjasivat ääntämystäni lempeästi mutta sinnikkäästi. Palasin kotiin ruskettuneena, levänneenä ja päättäneenä oppia kielen kunnolla. Kurssit jatkuivat, luin jo lyhyitä artikkeleita internetistä ja pystyin ylläpitämään yksinkertaista keskustelua.
Työpaikalla kaikki sujui hyvin. Ylennyksen jälkeen tunsin oloni varmemmaksi, otin vastaan vaikeampia tehtäviä, ja minua alettiin kunnioittaa aivan eri tavalla. Jopa suhteet työkavereihin lämpenivät. Ehkä olin itse muuttunut. En ollut enää se pelokas Anna, joka ei uskaltanut avata suutaan turhaan.
Otso lihoi häpeämättömän pyöreäksi. Eläinlääkäri sanoi, että se olisi pantava dieetille, mutta en osannut kieltää siltä pientä ylimääräistä herkkupalaa. Se istui ikkunalaudalla, katseli lintuja ja siristeli tyytyväisenä silmiään auringossa.
Ostin auton. Pienen, käytetyn, mutta hyväkuntoisen. Nyt pääsin käymään kaupungin ulkopuolella, tervehtimässä äitiäni — sijaisäitiäni, Helena-tädin ystävää — joka asui maalla. Hän iloitsi siitä, että olin vihdoin tullut tolkkuihini, ja lakkasi säälimästä minua. Riitti jo sääli. Uusi elämä oli alkanut.
Eräänä perjantai-iltana istuin keittiössä, join teetä ja selasin puhelimen uutisvirtaa. Otso nukkui sylissäni. Puhelin soi. Numero oli tuntematon, lankapuhelimen näköinen. Vastasin.
– Anna Virtanen?
Ääni oli naisen, iäkäs ja hieman käheä.
– Kyllä, minä puhun.
– Täällä on Johanna, entinen anoppinne.
Olin vähällä vetää teen väärään kurkkuun. Puoli vuotta täydellistä hiljaisuutta, ja yhtäkkiä tämä puhelu. Miksi?
– Päivää, Johanna, sanoin varovasti. – Onko jotakin tapahtunut?
– On. Hän huokaisi raskaasti. – Mikael on sairaalassa. Tilanne on vakava. Hän pyysi saada nähdä sinut. Ymmärrän, ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta pyytää sinulta mitään kaiken jälkeen, mutta… tulisitko? Hän ei ole oikein järjissään, hourailee ja kutsuu sinua.
Olin hetken hiljaa. Kaikki tuli liian yllättäen. Liian oudosti.
– Mitä hänelle tapahtui? kysyin.
– Sydän, Johanna vastasi. – Lääkärit sanovat, että sydäninfarkti. Hänet saatiin juuri ja juuri pelastettua. Nyt hän on teho-osastolla. Kysyy sinua koko ajan. En tiennyt, pitäisikö minun soittaa vai ei. Mutta omatunto ei antanut rauhaa.
Muistin sen viimeisen illan, jolloin Mikael seisoi ovellani likaisessa takissa, säälittävänä ja hukassa. Muistin oman kieltoni. Ja sen, miten hän oli lähtenyt.
– Missä sairaalassa? kysyin.
– Keskussairaalassa, kardiologian puolella. Toinen rakennus, viides kerros. Anna, tule, ole kiltti. Tiedän, että olemme tehneet sinulle väärin, mutta hän on silti ihminen.
Laskin puhelimen kädestäni ja jäin pitkäksi aikaa istumaan seinää tuijottaen. Otso heräsi, katsoi minua kysyvästi ja tökkäsi kuonollaan kättäni. Silitin sitä, mutta ajatukseni olivat kaukana.
Miksi hän halusi minut sinne? Mitä hän tahtoi sanoa? Ja miksi minun pitäisi mennä? Olinhan jo päättänyt kaiken, vetänyt viivan menneen ylle. Silti sisälläni liikahti jokin. Sääli ehkä. Tai uteliaisuus. Tai viimeinen jäänne jostakin, mitä olin joskus tuntenut.
Aamulla soitin Lauralle, samalle yhteiselle tutulle, joka oli kertonut minulle heidän riidoistaan. Laura työskenteli sairaanhoitajana juuri siinä sairaalassa, jossa Mikael makasi.
– Laura, hei. Oletko tänään töissä? kysyin.
– Olen aamuvuorossa. Mikä hätänä?
– Voisitko tarkistaa yhden potilaan tilanteen? Mikael K., kardiologia. Kuulemma infarkti. Tiedätkö mitään?
Laura huokaisi.
– Voi Anna, paha tapaus. Hänet tuotiin eilen, saatiin nipin napin takaisin. Nyt hän on teholla, tila on vakaa mutta vaikea. Lääkärit sanovat, että jos hän selviää, se on melkein ihme. Sydän on huonossa kunnossa, hän joi paljon ja stressasi. Aiotko tulla?
– En tiedä, vastasin rehellisesti. – Hänen äitinsä soitti ja pyysi.
– Päätä itse, Laura sanoi. – Mutta huomioi, että Johanna istuu siellä melkein koko ajan. Ja Maria käy myös. Siellä saattaa tulla riitaa.
– Maria? ihmettelin. – Eiväthän he olleet puheväleissä.
– Ilmeisesti sopivat, Laura tuhahti. – Sairaus yhdistää ihmisiä.
Lopetettuani puhelun jäin miettimään. Maria oli siellä. Johanna oli siellä. Mikael makasi teho-osastolla. Jos menisin, saattaisin joutua keskelle uutta kohtausta. Jos en menisi, voisin myöhemmin katua, etten hyvästellyt häntä, jos pahin tapahtuisi.
Päätin mennä. Mutta en yksin.
Soitin Erikille. Hän yllättyi, mutta suostui lähtemään mukaani — ystävänä, ei asianajajana. Tapasimme sairaalan edessä kuudelta illalla. Hänellä oli farkut ja takki, ei tavallista tiukkaa pukuaan, ja hän näytti melkein rennolta.
– Jännittääkö? hän kysyi, kun lähestyimme sisäänkäyntiä.
– En tiedä, vastasin. – Kaikki tuntuu kummalliselta. Puoli vuotta näkemättä, ja nyt näin.
– Pysykää rauhallisena, hän sanoi. – Olen vieressä. Jos tilanne menee ikäväksi, lähdemme heti.
Toinen rakennus, viides kerros. Sairaala haisi lääkkeiltä, desinfiointiaineelta ja joltain vaikeasti nimettävältä levottomuudelta. Löysimme teho-osaston oven. Käytävän tuoleilla istuivat Johanna ja Maria.
Kun Johanna huomasi minut, hän nousi. Maria nousi myös, mutta katsoi minua kulmiensa alta vihaisesti. Molemmat näyttivät vanhentuneilta ja uupuneilta. Johannalla oli yllään vanha takki, harmaat hiukset olivat sekaisin, eikä hänellä ollut sitä tavallista huoliteltua kampaustaan. Maria oli verkkareissa, silmien alla tummat renkaat.
– Tulit, Johanna sanoi. Hänen äänessään ei ollut vihamielisyyttä, vain väsymystä. – Kiitos.
– Mikä hänen tilansa on? kysyin.
– Laaja infarkti, hän vastasi. – Lääkärit sanoivat, että sydän pysähtyi. Se saatiin juuri ja juuri käyntiin. Nyt hän alkaa välillä tulla tajuihinsa, mutta tilanne on yhä vaikea. Yöllä hän kysyi sinua. Kutsui nimeltä.
Maria ei sanonut mitään. Hän vain katsoi minua ilmeellä, jota en osannut lukea.
– Voinko mennä hänen luokseen? kysyin.
– Kysyn hoitajalta, Johanna sanoi ja lähti hoitajien tiskille. Hän palasi hetken kuluttua. – Voit mennä, mutta vain lyhyesti. Viisi minuuttia. Ja yksin.
Käännyin katsomaan Erikiä. Hän nyökkäsi.
– Menkää vain. Odotan tässä.
Avasin oven ja astuin huoneeseen. Siellä oli hiljaista, vain laitteet piippasivat tasaisesti. Mikael makasi vuoteessa johtojen ja letkujen keskellä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja kuopalle painuneet, silmät kiinni. Menin lähemmäs ja istuin tuolille vuoteen viereen.
– Mikael, sanoin hiljaa.
Hän avasi silmänsä. Katse oli samea ja harhaili, mutta lopulta se tarkentui minuun. Silloin hänen silmiinsä ilmestyi jotakin elävää.
– Anna… hän kuiskasi. – Sinä tulit… Kiitos.
– Ole hiljaa, älä puhu, sanoin. – Lääkärit sanoivat, ettet saa rasittua.
Hän pudisti päätään heikosti.
– Pakko sanoa… Minun täytyy… Anna anteeksi. Kaikki. Äiti, Maria, oikeusjuttu… Se, etten puolustanut sinua. Olin idiootti.
– Se on ohi, vastasin. – Mennyt on mennyttä.
– Ei kaikki. Hän yskäisi ja hengitti raskaasti. – Tiedän… Oletko antanut minulle anteeksi?
Katsoin häntä ja mietin. Olinko? Ehkä olin. En hänen takiaan, vaan itseni vuoksi. Jotta voisin päästää irti.
– Olen, sanoin. – Jo kauan sitten.
Hän sulki silmänsä. Kyynele valui poskea pitkin.
– Kiitos… hän kuiskasi. – Sinä olet hyvä ihminen… Olit aina… Ja minä…
– Lepää, sanoin. – Parane. Minun täytyy mennä.
Nousin, mutta hän avasi silmänsä ja tarttui käteeni. Ote oli heikko mutta sinnikkään tuntuinen.
– Anna… Jos selviän… saanko joskus soittaa sinulle? Ihan vain kuullakseni äänesi?
Olin hetken vaiti. Sitten nyökkäsin.
– Saat.
Hän päästi käteni irti ja sulki jälleen silmänsä. Minä poistuin huoneesta.
Käytävässä minua odotettiin. Johanna katsoi kysyvästi, Maria edelleen vihaisesti.
– No? entinen anoppini kysyi.
– Me puhuimme, vastasin. – Hän pyysi anteeksi.
– Ja sinä annoit? Maria kysyi epäuskoisesti.
– Mitä se sinulle kuuluu? käännyin häneen päin. – Se ei ole sinun asiasi.
– On se! hän huudahti äkkiä. – Hän on veljeni! Ja sinun takiasi hän oli kuolla!
– Minun takiani? En ollut uskoa korviani. – Maria, oletko menettänyt järkesi? Tehän äitisi kanssa työnsitte hänet siihen oikeusjuttuun. Te pyörititte häntä miten halusitte. Te ajoitte hänet tuohon pisteeseen.
– Hiljaa molemmat! Johanna ärähti. – Sairaalassa ei huudeta.
Maria vaikeni, mutta hänen katseensa oli täynnä vihaa. Käännyin Johannan puoleen.
– Minä lähden nyt. Jos jotakin tapahtuu, voitte soittaa.
– Anna, Johanna pysäytti minut. – Kiitos, että tulit. Tiedän, että me olemme syyllisiä. Mutta sinä… sinä olet kiltti ihminen. Hän sanoi sen oikein.
En vastannut. Kävelin vain hissille, jonka luona Erik odotti.
Ulkona oli jo pimeää. Katuvalot olivat syttyneet. Ilma tuntui kylmältä, mutta sairaalan tunkkaisuuden jälkeen raikkaalta.
– Miten voitte? Erik kysyi.
– Oudosti, vastasin. – Hän pyysi anteeksi. Sanoi rakastaneensa minua.
– Entä te? Hän katsoi minua tarkasti.
– Minä annoin anteeksi, sanoin. – En ehkä hänelle, vaan itselleni. Sen, että kestin niin monta vuotta. Sen, etten lähtenyt aikaisemmin. Sen, että annoin muiden käyttää minua hyväkseen.
– Se on oikein, Erik nyökkäsi. – Anteeksianto ei ole heitä varten. Se on itseä varten.
– Tehän olette filosofi, hymyilin.
– Asianajajat ovat yleensä kyynikkoja, hän naurahti. – Mutta joskus filosofiasta on hyötyä.
Kävelimme autolle. Hän tarjoutui viemään minut kotiin, ja suostuin. Ajoimme hiljaisuudessa, kumpikin omien ajatustensa seurassa. Taloni edessä hän pysäytti ja sanoi:
– Anna, pärjäsitte hienosti. Pitäkää itsestänne huolta. Ja jos jotakin tulee, olen aina lähellä.
– Kiitos, Erik, vastasin. – Olette auttanut minua paljon. Ette vain asianajajana.
Hän hymyili, nyökkäsi ja ajoi pois. Minä nousin asuntooni, jossa minua odottivat pyöreäksi lihonut Otso ja hiljaisuus.
Viikon kuluttua Johanna soitti. Hän kertoi, että Mikael oli siirretty teho-osastolta tavalliselle osastolle ja alkoi toipua. Lopuksi hän lisäsi:
– Anna, hän pyysi sanomaan, että muistaa sanasi. Ja että aikoo elää. Sinun vuoksesi, hän sanoi.
– Ei minun vuokseni, vastasin. – Itsensä vuoksi. Eläköön itseään varten.
– Tuletko vielä katsomaan häntä? Johanna kysyi arasti.
– En, Johanna, sanoin. – Minä hyvästelin hänet jo. Tästä eteenpäin hänen on jatkettava itse.
Hän huokaisi, mutta ei alkanut väittää vastaan.
Kuukauden päästä kuulin, että Mikael oli päässyt sairaalasta. Hän muutti sukulaisten luo toiseen kaupunkiin, lopetti juomisen ja meni töihin. Maria lapsineen muutti takaisin äitinsä luo, ja ilmeisesti he sopivat välinsä. Johannasta kerrottiin, että hänestä oli tullut hiljaisempi ja lempeämpi. Pojan sairaus oli muuttanut häntä.
Minulla kaikki oli hyvin. Kävin kursseilla, opiskelin espanjaa, ajoin äidin luo maalle ja pidin huolta kissasta. Erikinkin kanssa tapasimme silloin tällöin. Joimme kahvia ja juttelimme. Ei vihjailuja, ei mitään ylimääräistä. Vain miellyttävää seuraa.
Eräänä iltana istuin keittiössä ja katselin auringonlaskua. Silloin huomasin ajattelevani, että ensimmäistä kertaa moniin vuosiin minun oli hyvä olla yksin. Ei yksinäinen olo, vaan hyvä. Rauhallinen. Lämmin. Olin oman elämäni emäntä. Oma tukeni.
Otso hyppäsi syliini ja alkoi kehrätä. Silitin sitä ja hymyilin.
Helena-täti oli ollut oikeassa. Minä olin vahva. En vain ollut tiennyt sitä.
Nyt tiesin.