vaatii nyt korvaukseksi puolet näiden väitettyjen parannusten arvosta. Summaksi hän on arvioinut 30 000 euroa, mikä on käsittääkseni melkein puolet siitä, mitä koko asunnon myyntihinnasta sain.
– Niin, vahvistin. – Minulle jäi kaupasta vähän yli 60 000 euroa.
Erik päästi lyhyen, kuivakan naurahduksen.
– Ovelasti rakennettu vaatimus, hän totesi. – Mutta siinä on yksi olennainen ongelma. Jotta tällainen vaatimus menestyisi, parannusten täytyy olla sekä kiinteästi asuntoon liittyviä että merkittäviä. Puhutaan siis esimerkiksi laajasta peruskorjauksesta, pohjaratkaisun muuttamisesta, putkien tai sähköjen uusimisesta. Teidän kertomanne ja nauhoituksen perusteella kyse on lähinnä pintaremontista. Lisäksi hän itse myöntää, että täti hoiti remontin ja hän vain autteli siinä sivussa.
– Heillä on myös kuitteja, muistutin. – Anoppi oli kuulemma kerännyt niitä kaksi vuotta. Rakennustarvikkeista ja muusta sellaisesta.
– Kuitit eivät sinänsä ole huono asia, Erik nyökkäsi. – Mutta materiaalikuitit eivät vielä todista, että juuri hän olisi maksanut tai hankkinut ne. Jos kuitit ovat hänen äitinsä nimissä tai tädin nimissä, ne eivät auta häntä lainkaan. Jos ne taas ovat hänen nimellään, katsotaan, mitä niillä on ostettu. Nauloja, tapettia, maalia. Sellaiset summat ovat aivan eri luokkaa kuin 30 000 euroa.
– Mitä minun pitäisi nyt tehdä? kysyin.
– Ensimmäinen ohje: ette hätäänny, hän sanoi napakasti. – Me laadimme vastakanteen, jossa vaadimme, että asunnon myynnistä saadut rahat todetaan teidän henkilökohtaiseksi omaisuudeksenne. Liitämme keskustelunauhoituksen todisteeksi siitä, että Mikael on itse myöntänyt vaatimustensa olevan vailla todellista pohjaa. Lisäksi teen hakemuksen todistajien kutsumisesta. Naapureita, tädin ystäviä, ketä tahansa, joka on nähnyt tai tiennyt, että remontista vastasi hän eikä Mikael. Ja te itse, luonnollisesti. Te olette tässä tärkein todistaja.
– Minua pelottaa, sanoin hiljaa. – En ole koskaan ollut oikeudessa.
Erik hymyili rauhoittavasti.
– Se on täysin ymmärrettävää. Mutta te olette toiminut järkevästi. Kaikki eivät olisi tajunneet nauhoittaa keskustelua ja hakea heti apua asianajajalta. Moni nainen kestää ja nielee kaiken viimeiseen asti, ja kun asia lopulta menee oikeuteen, hänellä ei ole enää mitään näyttöä. Teissä on selkärankaa.
Sanat osuivat minuun lämpimästi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui siltä, että joku seisoi minun puolellani.
– Paljonko tämä maksaa? kysyin, kun muistin viimein myös käytännön asiat.
Erik kertoi summan. Se ei ollut halpa, mutta ei myöskään mahdoton. Minulla oli vielä asuntokaupasta jääneitä varoja, joten pystyin siihen.
– Hyvä on, suostuin. – Milloin aloitamme?
– Heti. Minä laadin asiakirjat, te allekirjoitatte ne, ja huomenna jätämme vastakanteen käräjäoikeuteen. Varsinaiseen valmisteluistuntoon on vielä kaksi viikkoa. Siinä ajassa ehdimme tehdä paljon.
Allekirjoitimme toimeksiantosopimuksen, ja maksoin ennakkomaksun. Kun astuin ulos toimistosta, minua huimasi kevyesti. En tiennyt, johtuiko se jännityksestä vai helpotuksesta. Olin kuitenkin ottanut ensimmäisen oikean askeleen. Sen jälkeen ei voinut muuta kuin odottaa.
Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat hermostuneessa odotuksessa. En juuri poistunut kotoa, sillä pelkäsin törmääväni vahingossa Mikaeliin tai hänen äitiinsä. Soitin vain äidilleni — siis kasvattiäidilleni, täti Helenan ystävälle, joka oli aikanaan ottanut minut hoiviinsa — sekä Annelille. Äiti toisti joka puhelussa:
”Pidä pintasi, tyttö. Sinä olet vahva.”
Anneli puolestaan lupasi tulla todistajaksi, jos sitä tarvittaisiin.
Mikael yritti soittaa useita kertoja, mutta en vastannut. Sen jälkeen hän alkoi lähettää viestejä. ”Tulet vielä katumaan.” ”Oikeus näyttää, kuka on oikeassa.” ”Minulla on kova asianajaja, hän repii sinut palasiksi.” Tallensin jokaisen viestin ja lähetin ne Erikille.
Päivää ennen valmisteluistuntoa puhelimeni soi. Näytöllä luki Johanna. Hämmästyin niin, että tuijotin nimeä hetken ennen kuin vastasin. Anoppi ei ollut koskaan soitellut minulle suoraan; hän oli aina hoitanut kaiken poikansa kautta. Nyt hän oli ilmeisesti päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä.
– Anna, hän aloitti jäisellä äänellä heti, kun vastasin. – Oletko sinä menettänyt viimeisenkin häpeäsi? Haastat oman miehesi oikeuteen? Vastakanne, niinkö?
– Päivää, Johanna, vastasin mahdollisimman tyynesti. – Mikael haastoi minut ensin. Minä vain puolustaudun.
– Vai puolustaudut! hän tuhahti. – Myit asunnon, nappasit rahat itsellesi ja nyt haluat jättää Mikaelin täysin tyhjin käsin? Se ei tule onnistumaan. Meillä on kuitit. Me todistamme, että remontti oli hänen.
– Johanna, keskeytin hänet. – Oletteko te itse edes katsoneet niitä kuitteja? Onko niissä yhteensä edes kymppitonneja? Vai puhutaanko pikkusummista?
Hän vaikeni hetkeksi. Kun hän jatkoi, ääni oli entistä vihaisempi.
– Älä rupea viisastelemaan. Oikeus kyllä selvittää kaiken. Ja se sinun nauhoituksesi on laiton. Se on ansa. Sinä juotit Mikaelin humalaan ja pakotit hänet puhumaan.
– En juottanut häntä, sanoin. – Hän tuli itse luokseni humalassa. Ja nauhoitus on laillinen. Asianajaja on tarkistanut asian.
– Senkin… Johanna kirosi niin rumasti, etten ollut koskaan kuullut hänen suustaan sellaista. – Odotahan vain, Anna. Me vielä näytämme sinulle. Sinä valitsit väärän perheen vastustajaksi.
Sitten hän katkaisi puhelun.
Jäin istumaan puhelin kädessäni ja tuijotin näyttöä. Outoa kyllä, en tuntenut pelkoa. Olin vain uupunut. Ja jossain syvällä väsymyksen alla kyti viha. Viha näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät aidosti uskovan, että heillä oli oikeus kaikkeen. Että he saivat ottaa toisen omaisuuden, koska heillä oli ”perhe” ja ”lapset”. Entä minä? Eikö minulla ollut perhettä? Eikö minulla ollut oikeuksia?
Istuntopäivän aamuna pukeuduin huolellisesti. Tumma hame, vaalea pusero, hyvin vähän meikkiä. Erik oli sanonut, että oikeudessa oli tärkeää antaa luotettava, asiallinen vaikutelma. Katsoin peilistä takaisin katsovaa naista. Noin kolmekymppinen, väsynyt, mutta koossa. Silmissä oli kovuutta, jota en ollut ennen itsessäni huomannut.
Käräjäoikeuden käytävällä oli paljon väkeä. Erikin kanssa etsimme oikean salin ja istuimme penkille odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua he saapuivat. Mikael, hänen äitinsä ja Maria. Mikaelilla oli puku, mutta se näytti hänen päällään kömpelöltä: takki roikkui kuin säkki ja solmio oli vinossa. Johanna oli sonnustautunut tiukkaan mekkoon, hiukset korkeaksi kampaukseksi aseteltuina, aivan kuin olisi tullut juhliin. Maria taas oli pukeutunut kirkkaisiin väreihin, huulet vahvasti maalattuina ja katse täynnä pahaa tahtoa.
Kun Mikael näki minut, hän käänsi päänsä pois. Johanna käveli ohitseni vilkaisemattakaan. Maria sihahti hiljaa:
– Hirviö.
En vastannut mitään.
Menimme saliin samaan aikaan tuomarin kanssa. Tuomari oli noin viisikymppinen nainen, kasvoiltaan väsynyt, silmälasit nenällään. Hän katsoi meitä vuorollaan, avasi kansionsa ja ryhtyi lukemaan asiakirjoja.
Valmisteluistunto oli enimmäkseen muodollisuus. Osapuolet ilmoittivat vaatimuksensa, tuomari täsmensi riitakohdat ja päätti varsinaisen käsittelyn ajankohdan. Mikaelin asianajaja, iäkäs mies, jonka kasvoissa oli petolintumaista terävyyttä, aloitti hyökkäävästi heti, kun sai puheenvuoron.
– Arvoisa tuomari, pyydän ottamaan huomioon, että vastaaja on toiminut vilpillisesti. Hän on mieheltään salaa myynyt asunnon, joka on katsottava yhteiseksi omaisuudeksi, koska kantaja on sijoittanut siihen varoja avioliiton aikana. Lisäksi vaadimme, että vastaajan tekemä äänite jätetään huomioimatta todisteena. Se on hankittu lainvastaisesti ja loukkaa yksityiselämän suojaa.
Erik nousi rauhallisesti.
– Arvoisa tuomari, vastustamme tätä näkemystä. Kyseinen asunto ei ole yhteistä omaisuutta, vaan vastaaja on saanut sen perintönä tädiltään, mikä ilmenee asiakirjoista. Mikäli kantajan väittämiä sijoituksia on tehty, ne ovat olleet vähäisiä eivätkä anna perustetta pitää omaisuutta yhteisenä. Äänitteen osalta totean, että se on tehty vastaajan omassa asunnossa keskustelussa, johon hän itse osallistui. Lain rikkomista ei ole tapahtunut. Lisäksi äänite osoittaa, että kantaja on itse tunnustanut vaatimustensa perusteettomuuden.
Tuomari kuunteli molempia, nyökkäsi ja teki muistiinpanoja.
– Äänitteen hyväksyttävyys ratkaistaan pääkäsittelyssä, hän sanoi lopulta. – Määrään asian käsiteltäväksi kahden viikon kuluttua. Osapuolten tulee toimittaa todisteensa ja valmistautua esittämään todistajansa. Läsnäolo on pakollista.
Kaikki nousivat. Tuomari poistui salista. Me siirryimme käytävälle, ja tuskin olin ehtinyt ottaa muutamaa askelta, kun Johanna syöksähti eteeni.
– Luuletko sinä, että me peräännymme? hän sähisi ja tökki sormellaan ilmaa kasvojeni edessä. – Meillä on kaupungin paras asianajaja. Me murskaamme sinut.
– Äiti, älä nyt, Mikael tarttui hänen käsivarteensa.
Johanna repäisi kätensä irti.
– Ole hiljaa, nahjus! hän huusi pojalleen. – Tämä kaikki on sinun syytäsi. Menit naimisiin tuon kanssa, ja nyt tässä kärsitään.
Katsoin heitä ja tunsin kummallista tyyneyttä. Aivan kuin tilanne ei olisi tapahtunut minulle vaan jollekulle ulkopuoliselle. Maria seisoi hieman kauempana, pureskeli kynttään ja mulkoili minua.
– Johanna, sanoin hiljaa. – Teillä on kaksi viikkoa aikaa ajatella asiaa. Ehkä kanne kannattaisi perua, kun vielä voitte.
Hän haukkoi henkeään loukkaantuneena.
– Sinäkö alat neuvoa minua? Minä vielä…
– Lähdetään, Mikaelin asianajaja keskeytti ja otti häntä käsivarresta. – Ei täällä. Sanotte kaiken myöhemmin.
Hän ohjasi heidät pois. Mikael kääntyi hetkeksi katsomaan minua, ja hänen silmissään vilahti jotain outoa. Ehkä katumusta, ehkä pelkoa. Minulle sillä ei enää ollut merkitystä.
Erikin kanssa astuimme ulos. Satoi tihkua, ilma oli harmaa ja kylmä.
– Kaksi viikkoa, hän sanoi. – Käyttäkää ne hyvin. Todistajat on saatava kokoon. Naapurit, ystävät, kaikki, jotka tunsivat tädin ja tiesivät, kuka remonttia oikeasti teki.
– Ymmärrän, nyökkäsin.
Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat todistajien perässä juostessa. Kävin läpi kaikki täti Helenan vanhat naapurit, jotka olivat vielä elossa ja tavoitettavissa. Täti Helena oli ollut erityisen läheinen Liisa-mummon kanssa, joka asui kahdennenkymmenennenviidennen asunnon ovessa. Liisa oli jo kahdeksankymmentä, mutta hänen muistinsa oli terävä. Hän kertoi, miten täti Helena oli palkannut työntekijöitä, ostanut itse materiaaleja ja valvonut kaikkea. Mikael oli hänen mukaansa käynyt vain auttelemassa huonekalujen siirtämisessä. Yläkerran naapuri, Pekka, vahvisti kuulleensa remontin ääniä jo viisi vuotta aikaisemmin, siis aikana, jolloin minä en ollut vielä edes naimisissa. Kirjoitin heidän kertomuksensa muistiin ja otin puhelinnumerot talteen.
Erik laati vastakanteen. Siinä vaadittiin asunnon myynnistä saatujen varojen vahvistamista minun henkilökohtaiseksi omaisuudekseni sekä Mikaelin velvoittamista korvaamaan henkinen kärsimys ja oikeudenkäyntikulut. Henkisestä kärsimyksestä vaadittu summa oli lähinnä symbolinen, 500 euroa, mutta Erikin mukaan tärkeintä oli periaate.
Päivää ennen oikeudenkäyntiä Maria soitti. Tuijotin nimeä hetken yllättyneenä. Mitä hän nyt halusi?
– Anna, hän aloitti itkuisella äänellä. – Voisitko perua sen vastakanteesi? Me olemme ajatelleet asiaa. Emme halua enää riidellä oikeudessa. Vedä vain oma kanteesi pois.
– Mitä? En voinut uskoa kuulemaani. – Vitsailetko sinä? Entä teidän kanteenne?
– Me perumme senkin, hän sanoi nopeasti. – Tajusimme, että olimme väärässä. Äiti suostuu. Mikael myös. Sovitaan tämä rauhassa, jooko?
Vaikenin ja yritin käsittää, mistä oli kyse. Jokin tässä ei täsmännyt. Muutos oli liian äkillinen.
– Maria, minun täytyy miettiä, sanoin. – Ja puhua asianajajani kanssa.
– Älä viivyttele, hänen ääneensä ilmestyi hysteerinen sävy. – Huomenna on istunto. Päätös pitää tehdä tänään.
Suljin puhelun ja soitin heti Erikille. Hän kuunteli kertomukseni ja hymähti.
– Näyttää siltä, että he ovat tajunneet häviävänsä. Tai heidän asianajajansa on kertonut, että äänite on heille hyvin hankala. Mutta heihin ei kannata luottaa. Jos he haluavat perua kanteensa, heidän pitää jättää siitä virallinen ilmoitus tuomioistuimeen. Kun se on tehty, me voimme harkita vastakanteen peruuttamista. Muuten menemme oikeuteen suunnitellusti.
Soitin Marialle takaisin ja kerroin Erikin kannan. Hän empi.
– No… me toimitamme sen tänään. Mutta älä sinä tule huomenna oikeuteen, jooko? Että kaikki menee virallisesti.
– Maria, sanoin hitaasti. – En tee mitään ilman paperia. Niin kauan kuin virallista ilmoitusta ei ole, minä menen oikeuteen.
Hän paiskasi puhelun kiinni.
Sinä iltana en saanut unta. Makasin sängyssä ja mietin, mitä he olivat keksineet. Miksi he yhtäkkiä olisivat luovuttaneet? Vai olivatko he oikeasti säikähtäneet? Aamulla soitin Erikille. Hän sanoi yksiselitteisesti, että oikeuteen oli mentävä. Siitä ei keskusteltu.
Oikeussalissa heitä ei näkynyt. Odotimme puoli tuntia, kunnes tuomari tuli paikalle ja ilmoitti:
– Kantaja ei ole saapunut. Hänet on asianmukaisesti kutsuttu. Poissaolon syytä ei ole ilmoitettu. Asia voidaan käsitellä hänen poissaolostaan huolimatta, ellei lykkäyspyyntöä ole toimitettu.
Mikaelin asianajajakaan ei ollut tullut. Ei kukaan heistä.
Tuomari katsoi meihin.
– Onko vastaajalla todisteita esitettävänä?
Erik ojensi asiakirjat. Tuomari kävi niitä läpi pitkään. Sitten hän nosti katseensa.
– Koska kantaja ei ole saapunut eikä ole toimittanut näyttöä kanteensa tueksi, ja koska vastaaja on esittänyt asiakirjoja sekä äänitteen, ratkaisen asian vastaajan eduksi. Mikael K:n kanne hylätään kokonaisuudessaan. Vastakanne hyväksytään osittain. Asunnon myynnistä saadut varat vahvistetaan Anna K:n henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Mikael K. velvoitetaan suorittamaan Anna K:lle 500 euroa henkisestä kärsimyksestä sekä korvaamaan oikeudenkäyntikuluja.
En ollut varma, kuulinko oikein. Siinäkö se oli? Voitinko minä todella?
Kun tulimme ulos oikeustalosta, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Hengitin syvään, aivan kuin olisin saanut ilmaa keuhkoihini vasta nyt.
– Onnittelut, Erik sanoi. – Te pärjäsitte hienosti. Mutta aivan loppuun asti tämä ei vielä ole ohi. Hänellä on kuukausi aikaa valittaa ratkaisusta. Jos hän tekee sen, asia jatkuu.
– Entä jos hän ei valita? kysyin.
– Silloin ratkaisu saa lainvoiman. Sen jälkeen haemme täytäntöönpanoperusteen ja voitte periä rahat. 500 euroa ei ole 30 000, mutta kyllä sekin tuntuu hyvältä.
Hymyilin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyilin aidosti.
Luku 5. Viimeinen kohtaaminen
Oikeudenkäynnistä kului kuukausi. Kuukausi hiljaisuutta, rauhaa ja uuden elämän opettelua. Mikael ei soittanut. Johanna oli vaiti. Mariaakaan ei näkynyt missään. Aluksi odotin koko ajan jotain ansaa. Säpsähdin jokaista ovikellon ääntä ja puhelimen värähdystä, mutta vähitellen jännitys alkoi hellittää. Erik oli muistuttanut, että Mikaelilla oli kuukausi aikaa valittaa, ja jos valitusta ei tulisi, päätös astuisi voimaan. Määräaika päättyisi kolmen päivän kuluttua.
Istuin uuden asuntoni keittiössä. Tai oikeastaan keittiönurkassa, sillä asunto oli pieni yksiö rauhallisella asuinalueella. Olin ostanut sen tädin asunnon myynnin jälkeen. Loput rahat olin jättänyt tilille. Päätin olla koskematta niihin toistaiseksi. Ne saisivat toimia turvaverkkona. Asunto oli pieni, mutta se oli minun. Valitsin itse tapetit, järjestin huonekalut itse ja ripustin hyllyt sinne, minne halusin. Kukaan ei sanonut, että beige on käytännöllisempi kuin vihreä, että sohva kuuluu seinää vasten tai että pöytä pitää sijoittaa ikkunan alle. Olin yksin päätösteni kanssa, ja se tuntui vapaudelta.
Otso-niminen kissa nukkui ikkunalaudalla ja nautti auringosta. Olin antanut sille nimen täti Helenan muistoksi, vaikka yhteys oli vain minun omassa mielessäni; täti oli aina pitänyt vanhoista, vahvoista nimistä. Join kahvia ja ajattelin tulevaa. Espanjan kurssi alkaisi viikon kuluttua. Olin ilmoittautunut, ostanut oppikirjat ja ladannut puhelimeeni sovelluksen. Halusin jotain uutta. Jotain kirkasta, vierasta ja täysin erilaista kuin entinen elämäni.
Silloin ovikello soi.
Säpsähdin niin, että muki kilahti lautasta vasten. Sydän alkoi hakata nopeammin. Oliko se hän? Menin ovelle ja katsoin ovisilmästä. Käytävässä seisoi tuntematon virkapukuinen mies — taas — ja hänen vieressään toinen mies siviilivaatteissa. Molemmilla oli vakava ilme.
Avasin oven. Virkapukuinen mies ojensi minulle paperin.
– Anna Petronen? Teille on haaste. Mikael K. on jättänyt valituksen hovioikeuteen.
Otin paperin ja allekirjoitin vastaanottokuittauksen. Suljin oven ja nojasin siihen selälläni. Siinä se nyt oli. Hän ei ollut antanut asian olla. Hän oli päättänyt mennä loppuun asti.
Soitin Erikille. Hän vastasi melkein heti.
– Erik.
– Hän valitti, sanoin. – Haaste tuotiin juuri.
– Tiedän, asianajaja vastasi rauhallisesti. – Minulle tuli ilmoitus jo aiemmin. Älkää joutuko paniikkiin. Tämä oli mahdollinen vaihtoehto. Hän hävisi, ja uusi yritys tuntuu hänestä ehkä ainoalta tavalta pelastaa kasvonsa. Menemme hovioikeuteen.
– Onko hänellä mahdollisuuksia? kysyin.
– Hyvin vähän, Erik sanoi vakaasti. – Meillä on vahvat todisteet, nauhoitus ja todistajat. Hovioikeus tarkastelee asiaa, mutta ensimmäisen oikeusasteen ratkaisua ei yleensä kumota ilman painavaa syytä tai selvää virhettä. Sellaisia tässä ei ole. Minä hoidin asian huolellisesti.
– Mitä minun pitää tehdä?
– Odottaa käsittelypäivää ja valmistautua henkisesti. Oikeuteen on mentävä uudestaan, mutta minä edustan teitä. Kaikki järjestyy.
Laskin puhelimen ja katsoin kissaa. Otso haukotteli, näytti vaaleanpunaista kieltään ja painoi päänsä takaisin tassujen päälle. Sille kaikki oli yhdentekevää. Minulle ei ollut. En olisi halunnut elää samaa painajaista uudelleen, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Käsittely määrättiin kolmen viikon päähän. Sen ajan elin kuin neulojen päällä. Kävin töissä, kuljin espanjan tunneilla, opettelin sanoja ja lauseita, mutta päässäni pyöri lakkaamatta sama kysymys: mitä seuraavaksi? Mikael ei soittanut, mutta Erikin kautta kuulin, että hän oli vaihtanut asianajajaa. Ensimmäinen oli ilmeisesti luopunut jutusta tajuttuaan, ettei siinä ollut juuri mahdollisuuksia. Uusi oli nuorempi ja Erikin sanoin ”innokkaampi kuin viisas”.
Käsittelypäivänä pukeuduin yhtä hillitysti kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tumma mekko, hyvin vähän meikkiä, hiukset kiinni. Hovioikeuden rakennus tuntui vielä virallisemmalta kuin käräjäoikeus. Korkeat katot, vakavailmeiset vartijat, pitkät käytävät, joissa askeleet kaikuivat. Istuimme Erikin kanssa penkillä ja odotimme.
He tulivat puolen tunnin kuluttua. Mikael, hänen äitinsä ja uusi asianajaja. Tämä oli nuori mies kalliissa puvussa, kasvot täynnä itsevarmuutta. Johanna näytti vanhentuneelta ja vihaiselta. Mikael taas oli kalpea, silmien alla tummat varjot. Hän ei edes katsonut minuun.
Mariaa ei näkynyt. Ilmeisesti hän oli päättänyt pysyä poissa.
Salissa istuntoa johti noin nelikymppinen mies, jonka katse oli terävä ja läpitunkeva. Mikaelin uusi asianajaja tarttui asiaan heti.
– Arvoisa oikeus, pyydän kumoamaan käräjäoikeuden ratkaisun, koska se on annettu aineellista oikeutta virheellisesti soveltaen. Vaikka asunto on saatu perintönä, sitä on avioliiton aikana parannettu huomattavasti yhteisillä varoilla sekä kantajan henkilökohtaisilla varoilla. Liitämme asiakirjoihin kuitteja, jotka osoittavat materiaalihankintoja yli 5 000 euron arvosta.
– Viisituhatta? Erik toisti hiljaa vieressäni, mutta tuomari ei reagoinut siihen.
Katsoin Mikaelia. Viisituhatta euroa? Mistä ihmeestä? Hän ei ollut ansainnut sellaisia ylimääräisiä summia kahdessa vuodessa. Ehkä Johanna oli lisännyt omia kuittejaan, jotta summa näyttäisi suuremmalta. Tai ehkä osa papereista oli tekaistuja.
Tuomari otti kuittikansion ja selasi sitä.
– Mitä vastaajan puoli lausuu? hän kysyi Erikiltä.
Asianajajani nousi.
– Arvoisa oikeus. Ensinnäkin nämä kuitit olisi voitu esittää jo käräjäoikeudessa, mutta niin ei tehty. Se herättää kysymyksen siitä, käytetäänkö prosessia vilpillisesti. Toiseksi kiistämme osan kuittien aitoudesta sekä niiden yhteyden juuri tähän asuntoon. Kolmanneksi meillä on äänite, jolla kantaja itse toteaa remontin olleen vähäinen ja myöntää, että kanne on nostettu hänen äitinsä aloitteesta. Pyydän, että äänitteen litterointi otetaan huomioon.
Tuomari nyökkäsi ja otti litteroinnin. Hän luki pitkään. Sitten hän nosti katseensa Mikaeliin.
– Herra K., vahvistatteko, että äänitteellä kuuluu teidän äänenne?
Mikael kalpeni entisestään ja alkoi epäröidä. Johanna sihahti hänen vierestään:
– Se oli provokaatio. Hän juotti hänet humalaan.
– Rouva, tuomari keskeytti terävästi. – En kysynyt teiltä. Herra K., vastatkaa.
– Se on minun ääneni, Mikael sai sanotuksi. – Mutta olin humalassa enkä tiennyt, mitä puhuin.
– Äänitteellä puheenne on johdonmukaista, tuomari huomautti. – Sanotte siinä, että remontti oli vähäinen ja että kanne oli äitinne ajatus. Pitääkö tämä paikkansa?
– Ei! Johanna puuttui taas. – Hän ei tarkoittanut sitä niin!
– Rouva, vielä yksi huomautus, ja määrään teidät poistumaan salista, tuomari sanoi kylmästi.
Johanna vaikeni, mutta hänen katseensa porautui minuun sellaisella vihalla, että kylmät väreet kulkivat selkäni yli.
Uusi asianajaja yritti pelastaa tilanteen.
– Arvoisa oikeus, äänite on hankittu lainvastaisesti ilman päämieheni suostumusta. Kyse on yksityiselämän suojaan puuttumisesta.
Erik nousi rauhallisesti ja totesi, että nauhoitus oli tehty minun omassa asunnossani.