– Tajuatko sinä lainkaan, mitä olet saanut aikaan? hän kysyi matalalla, lähes tukahdutetulla äänellä. – Äiti kiroaa minut nyt loppuiäkseen. Maria lapsineen jää minun vastuulleni. Kaikki kaatuu minun niskaani.
Käänsin katseeni sivuikkunaan. Ulkona katuvalot valuivat tuulilasiin kellertävinä juovina.
– Entä sinä, Mikael? Ymmärrätkö sinä, mitä sinä teit? vastasin hiljaa. – Sinä näytit minulle hyvin selvästi, mikä minun paikkani sinun elämässäsi on. En ole vaimosi. En edes ihminen, jota kunnioitetaan. Olen ilmainen lisäosa asuntoon.
– En minä sitä tarkoittanut, hän sanoi ja kääntyi minuun päin. Silloin näin, että hänen silmänsä kiilsivät kosteina. – Anna, oikeasti. Minä luulin, että sinä ymmärtäisit. Maria on kuitenkin siskoni. Hänellä on lapset. Me taas… Me olisimme auttaneet vähän aikaa, siinä kaikki.
– Entä jos minulla olisi sisar? kysyin. – Jos minä olisin päättänyt majoittaa hänet teidän asuntoonne, olisitko sinä suostunut?
Mikael ei vastannut. Eikä hänen tarvinnutkaan. Vastaus seisoi välillämme kuin seinä.
– Aja kotiin, sanoin väsyneesti.
Matka kului täydellisessä hiljaisuudessa. Kotona hän alkoi pakata tavaroitaan. Ei heti, tosin. Ensin tuli vielä yksi yritys painostaa minua, syyllistää, vedota sääliin. Hän itki. Hän vakuutti rakastavansa minua. Hän selitti, että hänen äitinsä ja sisarensa olivat ”jyränneet” hänet alleen. Hän vannoi, ettei ollut koskaan halunnut satuttaa minua.
– Sinähän tiedät, millainen äitini on, hän mutisi istuessaan sängyn reunalla ja tuijottaessaan lattiaa. – Kun hän saa jotain päähänsä, häntä ei saa käännettyä millään. Ja Maria on aina ollut hänen lellikkinsä. Minä en vain pystynyt sanomaan ei.
– Minulle sinä pystyit, sanoin.
Siihen hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
Lopulta hän nousi, veti vaatekaapista matkalaukun ja alkoi heitellä sinne vaatteitaan. Paidat, farkut, sukat — kaikki lensi sisään miten sattui.
– Anna, minne minä oikein menen? hän kysyi hetken päästä seisoessaan eteisessä laukku kädessään. Hänen äänensä oli säälittävä, anova.
Avasin oven hänen edestään.
– Sinne, missä sinua odotetaan, vastasin. – Äitisi luo. Marian luo. Tehän olette perhe.
Hän astui ulos. Matkalaukku kolisi portaissa. Suljin oven hänen jälkeensä, nojasin siihen selälläni ja valahdin lattialle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vedin henkeä koko keuhkoillani. Silti en tuntenut iloa. Vain tyhjyyttä ja raskasta, tylppää kipua rinnassa.
Sinä yönä uni ei tullut. Makasin sängyssä ja tuijotin kattoa. Muistin, miten olimme tavanneet. Miten Mikael oli ollut huomaavainen, miten hän oli kosinut, miten olin uskonut, että rakkaus kestäisi kaiken. Olin ollut varma, että se olisi pysyvää. Lopulta kävi ilmi, että se kesti vain ensimmäiseen todelliseen koetukseen asti.
Aamulla Anneli soitti.
– Anna, ostaja olisi valmis tekemään kaupat keskiviikkona. Sopiiko se teille?
– Sopii, vastasin. – Se sopii oikein hyvin.
Anneli oli hetken hiljaa.
– Miten te jaksatte? hän kysyi sitten. Hänen äänessään oli aitoa myötätuntoa.
– Jaksan jotenkin, sanoin. – Kiitos.
Laskin puhelimen kädestäni ja vilkaisin näyttöä. Mikaelilta oli kymmenen vastaamatonta puhelua ja yksi viesti: ”Sinä tulet vielä katumaan. En minä näin helposti luovuta.”
Poistin viestin. Laitoin puhelimen äänettömälle ja menin keittämään kahvia.
Olin vain unohtanut yhden asian: rauhasta joutuu aina maksamaan. Minun laskuni erääntyi viikon kuluttua.
Haaste. Tai anopin kosto
Seuraava viikko hujahti ohi kuin yksi pitkä, kirkas ja melkein onnellinen päivä. Nautin hiljaisuudesta. Siirtelin olohuoneen huonekaluja uuteen järjestykseen ja ostin uudet verhot niiden tilalle, jotka Johanna oli aikanaan valinnut puolestani.
Silloin hän oli sanonut:
”Anna, ota beiget. Ne ovat käytännölliset.”
Minä olin ottanut beiget, vaikka olisin halunnut vihreät. Nyt ikkunoissa riippuivat pehmeän ruohonvihreät verhot, ja koko huone tuntui heti valoisammalta, lämpimämmältä ja omemmalta.
Helena-tädin asunnon myyntirahat olivat tililläni. Summa oli kiireisestä kaupasta huolimatta huomattava. Päätin olla koskematta niihin vielä. Ensin tunteiden pitäisi tasaantua. Sitten voisin rauhassa miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Ehkä ostaisin pienen yksiön lainalla. Ehkä vuokraisin kunnollisen asunnon ja säästäisin. Aikaa oli.
Mikael soitti joka päivä.
Ensin hän uhkaili:
”Sinä vielä kadut. Kyllä minä keksin keinon.”
Sitten tuli anelu:
”Anna anteeksi. Olin idiootti. Puhutaan edes. Minulla on ikävä sinua.”
Hetken päästä ääni muuttui taas kovaksi:
”Etsin asianajajan. Sinä saat vielä nähdä. Se asunto oli meidän. Sinulla ei ollut oikeutta myydä sitä.”
En vastannut. Katkaisin puhelut ja estin numeron. Hän soitti uusista numeroista — työpaikaltaan, tuntemattomista liittymistä, jopa Johannan puhelimesta. Katkaisin nekin.
Pari kertaa hän ilmestyi oveni taakse. Hän seisoi rappukäytävässä, painoi ovipuhelinta ja huusi luuriin:
– Anna, avaa! Minun täytyy puhua kanssasi!
En avannut. Naapurit vilkuilivat minua sen jälkeen oudosti, mutta eivät sanoneet mitään. Talossamme oli aina ollut rauhallista, eikä kukaan halunnut sekaantua toisten sotkuihin.
Aloin jo tottua ajatukseen, että myrsky olisi laantumassa. Että Mikael oli luovuttanut. Että hän oli ymmärtänyt, ettei saisi minua taipumaan.
Olin naiivi.
Perjantai-iltana olin juuri aikeissa mennä vaahtokylpyyn viinilasillisen kanssa. Töissä oli maksettu bonus, ja päätin kerrankin hemmotella itseäni. Laskin kylpyammeeseen lämmintä vettä, lorautin sekaan tuoksuvaa vaahtoa ja sytytin kynttilät. Puhelimen jätin makuuhuoneeseen. Mikään ei saisi pilata sitä hetkeä.
Olin jo riisunut kylpytakin ja nostamassa jalkaa ammeeseen, kun ovikello soi.
Soitto oli pitkä, vaativa ja toistui monta kertaa peräkkäin. Jähmetyin paikoilleni. Kuka tuli yhdeksältä illalla? Mikael ei yleensä soittanut noin. Hän painoi nappia lyhyesti kerran ja jäi odottamaan. Tämä kuulosti siltä kuin rappukäytävässä olisi tulipalo.
Kiskaisin kylpytakin päälleni, menin ovelle ja katsoin ovisilmästä. Oven takana seisoi minulle vieras mies virkapuvussa. Tummansininen takki, lakki, kädessä kirjekuori.
Sydän putosi jonnekin vatsanpohjaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että töissä oli sattunut jotain. Tai asiakirjoissa. Tai ehkä kyseessä oli huijari.
Avasin oven varmuusketju paikoillaan.
– Anna K.? mies kysyi asiallisesti ja vilkaisi paperiaan.
– Kyllä, se olen minä, vastasin ääni väristen.
– Teille on haaste käräjäoikeudesta. Kuittaus tähän.
Irrotin ketjun melkein mekaanisesti, otin lomakkeen ja allekirjoitin kohtaan, jota hän osoitti. Mies nyökkäsi, kääntyi ja lähti. Suljin oven hänen jälkeensä ja jäin seisomaan selkä sitä vasten.
Käteni vapisivat niin pahasti, etten saanut kirjekuorta heti auki. Mitä tämä oli? Verottajako? Jokin erehdys? Huijaus?
Menin keittiöön, istuin pöydän ääreen, sytytin kirkkaan valon ja repäisin kuoren auki. Paperi tärisi käsissäni. Kirjaimet hyppivät silmissäni. Luin tekstin kolme kertaa ennen kuin sen sisältö todella tavoitti tajuntani.
Mikael K:n kanne omaisuuden osituksesta.
Tuijotin rivejä. Kantaja: Mikael K. Vastaaja: Anna K. Kanteen kohde: Helena-tädin asunnon myynnistä saadut varat tuli katsoa avioliiton aikana karttuneeksi yhteiseksi omaisuudeksi ja jakaa puoliksi.
Kanteen arvo oli lähes 30 000 euroa. Käytännössä puolet siitä, mitä olin saanut asunnosta.
Jalat pettivät alta, ja istahdin eteisen lattialle siihen paikkaan, jossa olin seissyt. Miten? Miksi? Asunto oli minun. Se oli perintöä. Se oli tullut minulle ennen avioliittoa. Olin tarkistanut asian silloin, kun perunkirjoitusta ja perintöasioita hoidettiin. Olin puhunut juristin kanssa. Minulle oli sanottu selvästi: henkilökohtaista omaisuutta, puolisolla ei ole siihen oikeutta.
Ja nyt tämä.
Luin kanteen uudelleen, tällä kertaa hitaasti ja jokaisen sanan läpi pureskellen. Mikael väitti tehneensä asuntoon remontin omilla varoillaan. Hän oli muka sijoittanut siihen henkilökohtaisia rahojaan ja parantanut asunnon kuntoa merkittävästi. Siksi asuntoa oli hänen mukaansa parannettu avioliiton aikana, ja hänellä olisi oikeus puoleen näiden parannusten arvosta. Tai jopa osuuteen itse asunnosta, mikäli parannukset katsottaisiin olennaisiksi.
Kanteen laatinut lakimies oli muotoillut asian kauniisti: lattiamateriaalien asennus, sähköjohtojen uusiminen, putkikalusteiden asentaminen, seinäpintojen kunnostus. Kaikki kantajan kustannuksella.
Muistin sen remontin.
Helena-täti oli päättänyt tehdä sen viisi vuotta aiemmin, kun en ollut vielä edes naimisissa. Mikael oli silloin tosiaan auttanut. Hän oli kiinnittänyt jalkalistoja, siirtänyt pari pistorasiaa ja ripustanut kattovalaisimen. Helena-täti oli ollut hänelle kiitollinen ja antanut rahaa työstä, vaikka Mikael oli ensin kieltäytynyt. Olin omin silmin nähnyt, miten täti ojensi hänelle kirjekuoren. Mikael otti sen vastaan.
Ja nyt tuo ”remontti” muka maksoi minulle puoli asuntoa?
Silloin ymmärsin.
Tämä ei ollut Mikaelin keksintö. Hänellä ei olisi ollut siihen tarpeeksi mielikuvitusta. Tämä oli Johannan hyökkäys. Rakas anoppini oli lähtenyt sotaan.
Hän oli etsinyt lakimiehen. Hän oli sanelut kanteen. Hän oli kerännyt kuitteja. Silloin muistin hänen lauseensa sillä kauhealla illallisella:
”Äiti on säästänyt kuitteja kaksi vuotta.”
En ollut silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt nuo sanat kuulostivat aivan toiselta.
Puhelin soi. Näytöllä luki Mikael.
Sisälläni puristui, mutta vastasin. Minun oli saatava tietää, mitä he aikoivat seuraavaksi.
– Saitko? hänen äänensä oli rauhallinen ja tyytyväinen, melkein omahyväinen. – No niin, Anna. Hyvää iltaa vain. Luulitko sinä, että luovuttaisin noin vain? Että heität minut ulos, ja siihen se jää?
– Oletko sinä tullut hulluksi? huusin, enkä edes yrittänyt hillitä itseäni. – Mitkä parannukset? Mikä remontti? Sinä siirsit yhden pistorasian ja naulasit listoja! Helena-täti maksoi sinulle siitä työstä. Ne eivät olleet sinun sijoituksiasi.
– Lakimies sanoo, että kyse oli peruskorjauksesta, Mikael hymähti. Kuulin hänen virnistyksensä, vaikka en nähnyt sitä. – Ja kuitit löytyvät. Äiti on vanha, mutta ei tyhmä. Hän on kerännyt materiaalikuitit talteen. Luulitko, että me kävimme siellä kylässä ihan muuten vain? Katselimme, painoimme mieleen. Jokainen naula on laskettu.
– Sinä… te… minä sopersin, mutta raivo tukki kurkkuni.
– Annan sinulle mahdollisuuden, Anna, hän keskeytti. Ääni muuttui vakavaksi. – Peru kauppa. Ota asunto takaisin. Ostaja ei varmaan ole vielä maksanut kaikkea? Pura sopimus, palauta rahat. Maria muuttaa sinne. Silloin minä vedän kanteen pois. Ja me elämme taas niin kuin ennen. Voin jopa antaa sinulle anteeksi tämän myyntitempun.
– Entä jos en? kysyin hiljaa.
– Sitten oikeus jakaa kaiken. Joko rahat tai asunnon arvon. Puolet on minun. Ja lisäksi sinä maksat oikeudenkäyntikulut. Minulla on hyvä juristi, äiti ei säästellyt. Mieti tarkkaan, Anna. Sinulla on aikaa maanantaihin asti.
Hän katkaisi puhelun.
Jäin istumaan lattialle polvet käsivarsieni välissä ja tuijotin tyhjyyteen. Sitten aloin itkeä. Loukkauksesta, voimattomuudesta, vihasta itseäni kohtaan. Minun olisi pitänyt kuunnella Helena-tätiä. Hän sanoi aina:
”Anna, pidä paperit itselläsi. Älä luota kehenkään sokeasti, et edes aviomieheen.”
Mutta minä olin luottanut. Olin ajatellut, että olimme perhe.
En tiedä, kauanko istuin siinä. Havahduin vasta siihen, että olin aivan kylmissäni. Nousin, menin keittiöön ja kaadoin lasillisen vettä. Kädet tärisivät edelleen. Vilkaisin kelloa. Puoli kaksitoista yöllä.
Silloin muistin Annelin, välittäjän.
Hänhän oli sanonut: ”Jos tulee ongelmia, soita.”
Etsin hänen numeronsa ja soitin.
– Anneli, anteeksi että häiritsen näin myöhään, sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. – Minulla on ongelma. Mieheni on haastanut minut oikeuteen. Hän vaatii osuutta asunnon myyntirahoista. Väittää tehneensä remonttia ja sijoittaneensa siihen omia varojaan. Kuulemma kuittejakin on.
Anneli oli muutaman sekunnin hiljaa. Sitten hän huokaisi raskaasti.
– Voi hyvänen aika, rakas ihminen. Minähän varoitin. Tällaiset kanteet ovat ihan peruskauraa. Aviomiehet, avopuolisot, sukulaiset — kaikki yrittävät repiä itselleen palan, kun rahaa liikkuu. Oletteko nähnyt niitä kuitteja? Millaisista summista puhutaan?
– En ole nähnyt. Hän vain sanoi, että hänen äitinsä on kerännyt niitä.
– Selvä, Anneli sanoi, ja hänen äänensä muuttui heti käytännölliseksi. – Kuunnelkaa tarkasti. Tässä tarvitaan kunnollinen asianajaja. Teidän täytyy osoittaa, että remontti oli pintaremonttia, että rahat tulivat teiltä tai tädiltänne, ja että Mikaelin panos oli vähäinen. Jos teillä on mitään papereita — sopimuksia remonttimiehiltä, kuitteja, maksutositteita, kirjallisia viestejä — kerätkää kaikki talteen. Jos mitään ei ole, etsitään muita keinoja.
– Millaisia keinoja? kysyin varovasti, ja toivo välähti hetkeksi.
– Jotain, mikä murentaa hänen vaatimustensa uskottavuutta. Esimerkiksi näyttö siitä, että hän yrittää painostaa teitä. Kiristää. Pakottaa. Tai että kanne on vain keino saada asunto sisarelle. Onko teillä nauhoituksia keskusteluista?
– Ei… melkein nyyhkäisin.
– Sitten alatte nauhoittaa nyt. Aina. Jos hän soittaa tai tulee ovelle, laittakaa tallennus päälle. Keskustelu, jossa itse olette osapuolena, ei ole laitonta tallentaa. Oikeudessa sitä voidaan käyttää näyttönä, kun se on hankittu asianmukaisesti. Ja älkää missään nimessä menkö heidän luokseen yksin. Vain juristin kanssa. Minä annan teille hyvän asianajajan numeron. Hän on kaatanut tuollaisia miehiä ennenkin. Kirjoittakaa.
Löysin kynän ja raapustin numeron paperinpalalle. Kiitin Annelia ja lopetin puhelun. Kello oli yksi yöllä. Istuin keittiössä, katsoin pimeään ikkunaan ja yritin ajatella.
Sitten nousin, etsin laatikosta vanhan sanelimen. Olin ostanut sen joskus luentomuistiinpanoja varten. Tarkistin, että se toimi, ja laitoin sen latautumaan.
Silloin ovikello soi taas.
Säpsähdin niin, että melkein pudotin vesilasin. Kuka saattoi tulla yhden aikaan yöllä?
Hiivin ovelle ja katsoin ovisilmästä.
Mikael seisoi kynnyksen takana viinipullo kädessään ja typerä hymy kasvoillaan. Hänellä oli yllään vanha takkinsa, hiukset olivat sekaisin ja silmät punaiset. En tiennyt, oliko hän itkenyt vai juonut. Ehkä molempia.
– Anna, avaa nyt, hän huusi, ja ääni kaikui rappukäytävässä. – Tulin tekemään sovintoa. Huomenna tässä pitäisi muka mennä oikeuteen, joten ratkaistaan tämä hyvällä. Minä rakastan sinua, hölmö. Avaa, älä pelkää.
Katsoin häntä oven läpi enkä nähnyt enää miestäni. Näin vihollisen. Ovelan, röyhkeän ihmisen, joka tuli hymy kasvoillaan, vaikka piti kiveä selkänsä takana. Hän oli haastanut minut oikeuteen ja tarjosi nyt ”sovintoa”. Hän oli antanut äitinsä kerätä kuitteja kaksi vuotta, samalla kun minä olin ollut heidän mielestään sopivan kiltti vaimo.
Käteni löysi kylpytakin taskusta sanelimen. Vedän sen esiin, painoin tallennuksen päälle ja sujautin sen takaisin taskuun.
Hengitin syvään ja avasin oven.
– Tule sisään, sanoin. – Puhutaan.
Hän astui asuntoon ja yritti saman tien halata minua. Hänestä haisi vanha alkoholi ja halpa partavesi. Väistin.
– Keittiöön, sanoin. – Älä riisu kenkiä. Lattiat on pesty.
Hän lampsi tottelevaisesti eteisen läpi saappaissaan, istui pöydän ääreen ja laski pullon eteensä.
– Istu nyt, juodaan yhdessä, hän sanoi ja kaatoi viiniä laseihin. – Sovinnon kunniaksi.
Istuin vastapäätä. Käteni puristi taskussa olevaa sanelinta.
– Sano asiasi, sanoin. – Lyhyesti. Minun pitää herätä aamulla aikaisin.
Mikael huokaisi, joi lasistaan ja katsoi minua punertavilla, surkeilla silmillään.
– Anna, minä olin idiootti. Anna anteeksi. Äiti sekoitti pääni, Maria painostaa. Mutta minä en pärjää ilman sinua. Eikö voitaisi palauttaa kaikki ennalleen? Minä lähden heidän luotaan. Rakastan sinua niin kuin ennenkin. Ole kiltti.
– Entä kanne? kysyin. – Vedätkö sen pois?
– Vedän tietenkin, hän sanoi nopeasti. – Jos sinä suostut. Sinun pitää vain antaa se asunto Marialle. Tai ei, odota. Ehkä ei anneta sitä hänelle. Muutetaan sinne itse. Tädin asunto on hyvä, miksi me vuokralla olisimme? Sinä muutat sinne, minä tulen perässä. Tämä nykyinen voidaan laittaa vuokralle.
Katsoin häntä ja tunsin lähes fyysistä hämmästystä. Miten ihminen saattoi olla noin röyhkeä? Hän piti minua edelleen omaisuutenaan. Hän kuvitteli voivansa järjestellä minua ja minun omaisuuttani niin kuin itse halusi.
– Mikael, kuuletko sinä itseäsi? kysyin. – Minä olen jo myynyt asunnon. Rahat ovat tililläni. Enkä aio antaa niitä sinun sisarellesi.
– Pura kauppa! hän löi nyrkillä pöytään niin, että lasit hypähtivät. – Palauta käsiraha, sano että tulit toisiin ajatuksiin. Ihmiset ymmärtävät. Me sanomme Marialle, että hän odottaa vähän. Tai annetaan hänelle tämä vuokra-asunto ja muutetaan itse sinne tädin asuntoon. No?
– Haluat siis, että minä asun sinun kanssasi asunnossa, jonka yritit juuri viedä minulta oikeuden kautta? pudistin päätäni. – Oletko tosissasi?
– Minähän vedän kanteen pois! hän karjaisi. – Mitä sinä et ymmärrä? Minähän teen tämän sinun takiasi!
– Minun takiani? nousin tuolilta, enkä pystynyt enää pidättelemään ääntäni. – Sinä teet tämän itsesi takia, Mikael. Äitisi takia. Siskosi takia. Minä olen aina ollut teidän perheessänne ulkopuolinen. Hyödyllinen niin kauan kuin olin hiljaa ja tottelin. Heti kun sanoin ei, minusta tuli vihollinen. Sinä haastoit minut oikeuteen. Sinä!
– Äiti sen teki, hän mutisi ja käänsi katseensa pois.
– Mutta sinä allekirjoitit! korotin ääntäni. – Sinä menit hänen mukaansa. Sinä petit minut. Ja nyt sinä tulet tänne pullon kanssa ja kuvittelet, että annan kaiken anteeksi?
Hän vaikeni. Pitkäksi aikaa. Sitten hän joi lasinsa tyhjäksi, nousi ja tuli lähemmäs. Otin askeleen taaksepäin.
– Anna, minä rakastan sinua oikeasti, hän sanoi matalalla äänellä. – Minulla on paha olla ilman sinua. Äiti nalkuttaa, Maria valittaa, lapset huutavat. Minä haluan takaisin sinun luoksesi. Aloitetaan alusta.
– Ei, Mikael, vastasin lujasti. – Alusta ei enää aloiteta. Liikaa on tapahtunut. Lähde.
– Anna…
– Lähde, toistin ja osoitin ovea. – Ja muista tämä: jos et vedä kannetta pois, minä taistelen. Minulla on asianajaja. Minulla on todisteita. Ja minulla on sinut.
Otin sanelimen taskustani.
– Koko keskustelu on tallessa. Myös kaikki tunnustuksesi. Mieti siis tarkkaan, ketä oikeus uskoo.
Mikael tuijotti sanelinta. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.
– Sinä… sinä olet narttu! hän sylkäisi. – Sinä teit tämän tahallasi! Houkuttelit minut ansaan!
– En houkutellut sinua mihinkään, sanoin. – Sinä tulit itse. Minä vain puolustaudun. Lähde.
Hän ryntäsi ulos ja paiskasi oven niin kovaa, että seinästä rapisi maalia. Lukitsin oven, pysäytin tallennuksen ja istahdin lattialle.
Sydän hakkasi kuin se olisi yrittänyt murtautua rinnasta ulos. Mutta kaiken pelon seassa tunsin jotakin outoa ja uutta. Olin ensimmäistä kertaa pannut hänelle vastaan. En ollut niellyt loukkausta. En ollut vaiennut. En ollut kestänyt kiltisti.
Aamulla soitin asianajajalle, jonka numeron Anneli oli antanut. Sovimme tapaamisen maanantaiksi. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui, että minulla oli voimia taistella.
Keskustelu sydämestä sydämeen. Ja bumerangi
Maanantaiaamuna menin osoitteeseen, jonka Anneli oli lähettänyt. Toimisto sijaitsi vanhassa kivitalossa keskustassa. Katot olivat korkeat, porraskäytävässä tuoksui pölyltä ja vanhalta puulta, ja hissi narisi jokaisella pysähdyksellä.
Ovessa oli kyltti: ”Lakiasiaintoimisto Erik L.”
Painoin ovikelloa. Oven avasi noin kolmekymmentäviisivuotias mies, jolla oli silmälasit ja tumma, siisti puku. Hän näytti vakavalta, melkein ankaralta, mutta katse oli tarkka ja elävä.
– Anna? hän kysyi. – Tulkaa sisään. Olen Erik. Anneli kertoi teistä.
Astuin pieneen työhuoneeseen. Siellä oli puukalusteet, hyllyittäin kansioita ja työpöydällä siistejä paperipinoja. Istuin tuolille pöydän vastakkaiselle puolelle. Erik sulki oven, istui omaan tuoliinsa ja nyökkäsi.
– Kertokaa kaikki järjestyksessä, hän sanoi. – Aivan alusta. Älkää jättäkö mitään pois.
Aloin puhua.
Kerroin Helena-tädistä. Perinnöstä. Siitä, miten Mikael oli vaatinut, että antaisin asunnon hänen sisarelleen. Kerroin myynnistä, Johannan luona puhjenneesta riidasta ja siitä, miten Mikael muutti pois. Sitten kerroin haasteesta, kanteesta ja yöllisestä vierailusta viinipullon kanssa. Lopuksi mainitsin sanelimen.
Kun olin saanut kaiken sanottua, Erik nojautui tuolinsa selkänojaan. Hän oli muutaman sekunnin hiljaa ja katsoi kattoon, ikään kuin järjestelisi kuulemaansa mielessään.
– Onko tallenne mukana? hän kysyi sitten.
Nyökkäsin, otin puhelimen esiin ja käynnistin äänitiedoston, johon olin siirtänyt nauhoituksen. Kuuntelimme keskustelun alusta loppuun. Erik teki muistiinpanoja vihkoonsa, pysäytti välillä tallenteen ja pyysi tarkennuksia.
Kun nauhoitus päättyi, hän laski kynän pöydälle ja katsoi minua tavalla, jossa oli selvää arvostusta.
– Anna, teitte erittäin viisaasti, kun tallensitte tämän. Tämä on vahva kortti. Tässä hän sanoo käytännössä suoraan, että remontti oli vähäinen, että kanne on hänen äitinsä ajatus ja että hän on valmis vetämään sen pois, jos suostutte hänen ehtoihinsa. Se tukee väitettä siitä, ettei vaatimus ole vilpitön.
– Riittääkö se voittamiseen? kysyin.
– Se riittää ainakin tekemään vastapuolen elämästä huomattavasti vaikeampaa, Erik totesi kuivasti. – Mutta meidän täytyy nähdä itse kanne kunnolla. Mitä siinä vaaditaan? Millaisiin summiin he vetoavat? Onko heillä oikeita kuitteja vai vain paperipino, jolla yritetään säikyttää?
Ojensin hänelle kopion kanteesta, joka oli tullut haasteen mukana. Erik luki asiakirjaa pitkään ja huolellisesti. Hän hymähti kerran, otti silmälasit päästään, pyyhki ne liinalla ja laittoi takaisin.
– Tämä on hyvin tavanomainen rakennelma, hän sanoi lopulta. – Omaisuuden jakamista koskeva vaatimus, viittaus avioliiton aikana tehtyihin niin sanottuihin erottamattomiin parannuksiin. Hän väittää tehneensä ne omalla kustannuksellaan ja vaatii niiden perusteella osuutta rahoista.