Sinä tiistaina palasin kotiin Helena-tädin hautajaisista. Hän oli ollut ainoa ihminen, joka oli rakastanut minua aidosti ja ehdoitta. Äitini kuoli silloin, kun olin toisella opiskeluvuodellani, eikä isääni ollut koskaan elämässäni. Helena-täti otti minut luokseen, vaikka hänellä itsellään oli vain pieni yksiö ja vaatimaton eläke. Hän tapasi sanoa: ”Anna, sinä olet omaa vertani. Kahdestaan me kyllä pärjäämme.” Ja niin me pärjäsimmekin. Sain opintoni päätökseen, menin naimisiin, ja Helena-täti sairasteli viimeiset kaksi vuotta. Kävin hänen luonaan joka viikonloppu, vein ruokaa ja lääkkeitä, siivosin ja hoidin mitä pystyin. Mieheni Mikael ei pitänyt niistä matkoista lainkaan. ”Taas sen vanhuksen luo?” hän nyrpisti nenäänsä. ”Olisit kotona. Viikonloput pitäisi käyttää perheeseen.” Mutta minä menin silti. Ja nyt, seisoessani tyhjässä asunnossa, jonka Helena-täti oli testamentannut minulle, ymmärsin, että nuo käynnit olivat olleet viimeinen asia, jonka saatoin hänen hyväkseen tehdä.
Istuin keittiössä kylmäksi jäänyt tee edessäni ja tuijotin samaan pisteeseen, näkemättä oikeastaan mitään. Pöydällä lepäsivät asunnon paperit. Talo oli vanhaa kantaa, mutta koti oli hyvässä kunnossa. Helena-täti oli teettänyt remontin viisi vuotta aiemmin, silloin kun hän vielä jaksoi kulkea itse asioilla. Hän valitsi tapetit omin käsin, sopi työntekijöiden kanssa ja valvoi kaikkea tarkasti. Minä autoin silloin rahallisesti, ja Mikael tietenkin mutisi: ”Sinne taas kannat viimeisetkin rahasi.” Mutta minä kannoin. Ja nyt kaikki se oli minun.
Eteisestä kuului oven rämähtävä ääni. Mikael oli tullut töistä tavallista aikaisemmin. Kuulin, kuinka hän paiskasi avaimet lipaston päälle ja potkaisi kengät jaloistaan niin, että ne kolahtivat lattiaan. Hetken kuluttua hän seisoi jo keittiön ovella. Hänen silmissään oli outo kiilto, samanlainen kuin koiralla, joka on saanut vainun.
– No hei. Mikset ole soittanut? hän kysyi eikä edes suudellut minua. Hänen katseensa osui pöydällä oleviin papereihin. – Oho. Onko ne jo sinulla? Nopeasti ne virastossa toimivat.
– Mikael, minä tulin vasta äsken. Anna minun edes riisua takki rauhassa, pyysin hiljaa.
Ääneni oli yhä käheä kyynelistä, joita en ollut saanut kunnolla itkettyä. Hautausmaalla olin pitänyt itseni kasassa, mutta nyt kotona kurkkuani puristi taas.
Hän ei kuunnellut. Hän istuutui minua vastapäätä ja veti paperit lähemmäs itseään, aivan kuin ne olisivat jo kuuluneet hänelle. Hän selasi niitä, vihelsi hiljaa ja sanoi:
– Neliöitä on ihan mukavasti. Ja katsos vain, remonttikin on asiallinen. Helena-täti oli kyllä fiksu, ei päästänyt asuntoa rapistumaan.
– Mikael, laita ne takaisin, sanoin.
Mutta hän oli jo työntänyt asiakirjat syrjään, ikään kuin ne olisivat vain olleet hänen tiellään.
– Kuule, Anna. Tässähän kävi oikeastaan todella sopivasti, hän sanoi ja kumartui pöydän yli kyynärpäihinsä nojaten. – Tajuatko, että minun siskollani on juuri nyt asunnolle huutava tarve? Maria eroaa Juhanista. Hän soitti minulle tänään ja itki puhelimessa. Hän tarvitsee lasten kanssa jonkin paikan. Ja nyt tällainen onnenpotku: sinun asuntosi vapautui. Sinä voit vuokrata itsellesi jostain väliaikaisesti paikan, ja Maria muuttaa sinne asumaan.
Luulin ensin kuulleeni väärin. Laskin mukin pöydälle niin kovaa, että teetä läikkyi vahakankaalle.
– Mitä tarkoitat sillä, että minä vuokraan? Se on minun asuntoni, Mikael. Helena-täti jätti sen minulle.
– Tiedän minä sen, Mikael vastasi ja nojautui tuolin selkänojaa vasten. Hänen suupielessään käväisi kevyt, ärsyttävä virne. – Mutta ymmärräthän sinä, että Maria on nyt aivan toivottomassa tilanteessa. Hän sanoi minulle: ”Mikael, ehkä Anna voisi auttaa. Hän on hyvä ihminen, ei hän kieltäydy.” Niin minä sitten ajattelin… Sinähän olet meillä se kiltti. Maria asuisi siellä vuoden tai pari, kunnes pääsisi jaloilleen. Ehkä Juhani alkaa maksaa elatusmaksuja, tai Maria löytää kunnon työn. Hänhän on kampaaja, aina hän jotakin tekemistä saa.
– Entä missä me asuisimme? kysyin ja tunsin, kuinka sisälläni alkoi kiehua tumma, painava viha. – Täälläkö? Samassa asunnossa sinun siskosi ja kahden lapsen kanssa? Oletko sinä menettänyt järkesi?
– Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Mikael näytti aidosti hämmästyneeltä. – Maria ei ole mikään vieras ihminen. Äiti voisi auttaa lasten kanssa, kun Maria on töissä. Olisi ihan mukavaa. Ja me auttaisimme sinua vastikkeissa ja sähkölaskuissa. Tai siis tarpeen mukaan. Ei kai tässä kukaan ilmaiseksi ole mitään viemässä.
– Auttaisitte? nousin seisomaan, ja käteni tärisivät. – Se on minun kotini! Voisin vuokrata sen ja saada siitä kunnollista tuloa. Voisin myydä sen ja käyttää rahat käsirahaan, jotta me vihdoin ostaisimme oman asunnon. Mutta että antaisin sen tuosta vain sinun siskollesi? Ja muuttaisin itse pois?
Myös Mikael nousi. Hän katsoi minua ylhäältä alas, sillä hän oli päätä pidempi. Hänen katseessaan näkyi jo ärtymys.
– Ai rahastako tässä onkin kyse? hänen äänensä koveni. – Minä siis elätän sinua, tätä asuntoa voitaisiin hyödyntää perheen hyväksi, ja sinä alat pihistellä? Sinulla on nyt ylimääräistä asuintilaa, mutta minun siskoni lasten pitäisi nukkua rautatieasemalla? En olisi uskonut sinusta, Anna. Olet aina vaikuttanut niin hyvältä ihmiseltä. Kuinka monta vuotta me olemme olleet yhdessä? En ole koskaan moittinut sinua siitä, että tienaat vähän, etkä siitäkään, ettet osaa laittaa ruokaa niin kuin minun äitini. Ja nyt et viitsi liikauttaa sormeasikaan minun siskoni vuoksi.
– Minä en ole hyvä, Mikael. Minä olen vain ollut helppo, vastasin matalalla äänellä. – Olen elänyt koko ikäni muita varten. Sinua varten, sinun äitiäsi varten, sinun ystäviäsi varten. Muistatko, kun ystäväsi Antti pyysi meiltä lainaa eikä koskaan maksanut takaisin? Minä olin hiljaa. Muistatko, kun äitisi sanoi, että olen surkea emäntä? Minä nielin senkin. Muistatko, miten sinä lähdit joka perjantai kavereidesi kanssa saunaan ja minä jäin kotiin yksin? En sanonut mitään. Mutta asuntoani minä en aio luovuttaa. Älä edes pyydä.
– Mitä sinä muka päätät? hän karjaisi niin äkisti, että säpsähdin. – Sinä olet minun vaimoni! Me olemme perhe! Vai onko sinulle joku romu tärkeämpää kuin omat ihmiset?
– Minulle on tärkeää oma rauhani. Ja sinun siskosi kanssa samassa asunnossa sitä ei varmasti olisi, sanoin kylmästi ja poistuin keittiöstä olohuoneeseen.
Mikael seurasi perässä. Hän puhui vielä jotakin, mutta en enää kuunnellut sanoja. Katsoin tuota punakkaa, vieraalta tuntuvaa miestä, joka asteli edestakaisin minun huoneessani. Asunto, jossa asuimme, oli vuokrattu, mutta kalusteet olivat minun, ostettu ennen avioliittoa omilla rahoillani. Silloin ymmärsin, että jokin oli mennyt rikki. Lopullisesti. Peruuttamattomasti. Hän ei ollut edes kysynyt, miten hautajaiset olivat sujuneet. Häntä ei kiinnostanut Helena-täti. Ei minun suruni. Ei minä. Tärkeää oli vain hänen siskonsa ja tämän mukavuus.
– Soitan Marialle heti huomenna, hän heitti lopuksi matkalla eteiseen, mistä aikoi mennä rappukäytävään tupakalle. – Sanon, että asia on ratkaistu. Mieti sinä sillä välin, miten muutto olisi järkevintä hoitaa.
Jäin yksin. Päässäni hakkasi vain yksi ajatus: hän ei edes kysynyt. Hän tuli ja otti. Niin kuin aina ennenkin. Hän oli ottanut palkkani yhteiseen kassaan, aikani, voimani – ja nyt hän halusi viedä viimeisenkin asian, joka minulla oli jäljellä.
Sinä yönä en nukkunut. Makasin vuoteessa ja kuuntelin, kuinka Mikael tuhisi rauhallisesti vieressäni. Hän oli tyyni. Hän uskoi ratkaisseensa kaiken. Hän oli varma, että minä tekisin niin kuin aina: nielisin, kestäisin ja suostuisin. Olinhan suostunut ennenkin. Muistin Helena-tädin sanat. ”Anna, älä anna kenenkään istua niskaasi. Hyvä saa olla, mutta hyvä ei tarkoita sitä, että kaikkeen pitää suostua.” Hän oli elänyt koko elämänsä yksin, mutta ei ollut koskaan sallinut kenenkään komennella itseään. Minä olin sallinut.
Aamulla Mikael lähti töihin tyytyväisen oloisena. Hän maiskautti suukon poskelleni aivan kuin edellisen illan riitaa ei olisi ollutkaan. ”Illalla soitellaan Marian kanssa ja päätetään, milloin hän muuttaa”, hän huikkasi eteisestä. Ovi paukahti kiinni.
Istuin sängyn reunalla ja kiedoin kädet polvieni ympärille. Rintakehässäni oli tyhjää ja kylmää. Sitten nousin, pesin kasvoni, pukeuduin ja lähdin siihen asuntoon – Helena-tädin kotiin. Minun oli pakko olla siellä hetki. Ehkä jättää jäähyväiset. Kuljin huoneesta toiseen, kosketin tavaroita ja itkin. Sitten yhtäkkiä tajusin: en antaisi sitä heille. Helena-täti ei ollut säästänyt koko elämäänsä siksi, enkä minä ollut auttanut häntä siksi, että joku Maria, joka ei pitänyt minua edes ihmisenä, tulisi sinne asumaan ja remontoisi kaiken oman makunsa mukaan.
Palasin kotiin ja avasin tietokoneen. Menin ilmoitussivustolle ja etsin kiinteistönvälittäjän, joka hoiti nopeita asuntokauppoja. Kirjoitin viestin. Vastaus tuli viidessä minuutissa: ”Hei, voin tavata tänään kello kuusi. Lähettäkää osoite ja asiakirjatiedot.”
Katsoin kelloa. Puoli viisi. Mikael tulisi aikaisintaan kahdeksalta. Ehtisin.
Kirjoitin Helena-tädin asunnon osoitteen ja lähetin sen. Sitten pukeuduin, otin paperit mukaani ja lähdin. Hississä törmäsin alakerran naapuriin, Anneli-tätiin. Hän kysyi: ”Anna-kulta, miksi sinä olet noin kalpea? Onko sattunut jotakin?” Hymyilin hänelle väkinäisesti. ”Kaikki on kunnossa, Anneli-täti. Olen vain väsynyt.” Sitten astuin ulos kadulle.
Tunnin kuluttua istuin pienessä kahvilassa lähellä Helena-tädin asuntoa ja keskustelin kiinteistönvälittäjän kanssa. Hän oli pyöreäkasvoinen, asiallinen nainen nimeltä Anneli. Hän kävi paperit läpi huolellisesti, esitti muutamia kysymyksiä ja sanoi sitten:
– Anna, nopea kauppa tarkoittaa yleensä sitä, että hinnasta lähtee kaksikymmentä tai kolmekymmentä prosenttia pois markkinatasoon verrattuna. Jos haluatte parhaan mahdollisen hinnan, kannattaa odottaa. Mutta jos rahat tarvitaan nopeasti, löydän ostajan parissa päivässä.
– Paljonko minulle jäisi käteen? kysyin.
Hän sanoi summan. Se oli vähemmän kuin olin toivonut, mutta riittäisi käsirahaksi uuteen asuntoon jossakin kauempana keskustasta. Tai sillä voisin vuokrata kunnollisen asunnon vuodeksi ja etsiä rauhassa työn, josta saisin parempaa palkkaa.
– Suostun pikamyyntiin, sanoin.
Anneli nyökkäsi ja otti sopimuspohjan esiin. Allekirjoitimme paperit. Annoin hänelle kopiot asiakirjoista, alkuperäiset pidin itselläni.
Palasin kotiin varttia vaille kahdeksan. Mikael ei ollut vielä tullut. Laitoin paperit takaisin paikoilleen, riisuin ulkovaatteet ja avasin television. Kun hän astui sisään, katselin jotakin sarjaa ja teeskentelin, että kaikki oli ennallaan.
– No, söitkö sinä? hän kysyi mennessään keittiöön.
– Söin vähän jotakin, vastasin.
Hän avasi jääkaapin, otti lihapullia ja laittoi ne lämpenemään. Sitten hän kurkisti olohuoneeseen.
– Maria soitti. Hän ajatteli tulla lauantaina katsomaan asuntoa. Miten on?
– Katsotaan, sanoin irrottamatta katsettani televisiosta.
Hän hymähti ja palasi keittiöön. Minä laitoin äänen pois ja suljin silmäni. Lauantaina kaikki olisi jo myöhäistä. Silloin minulla olisi käsissäni esisopimus ostajan kanssa.
Luku 2. Riita anopin luona
Kolmen päivän ajan esitin, että kaikki oli hyvin. Laitoin illallista, hymyilin ja nyökkäilin, kun Mikael kuvaili innoissaan, mikä huone annettaisiin hänen sisarenlapsilleen. Hän kertoi, että Maria halusi maalata lastenhuoneen vihreäksi ja oman makuuhuoneensa beigen sävyiseksi. Kuuntelin ja pysyin vaiti. Iltaisin, kun hän katsoi televisiota, viestittelin kiinteistönvälittäjän kanssa.
Anneli osoittautui tehokkaaksi naiseksi. Hän soitti minulle joka päivä ja kertoi, missä vaiheessa asiat olivat. Ostaja löytyi nopeasti: noin nelikymppinen mies, joka etsi asuntoa äidilleen. Hänellä oli kiire, eikä hän edes lähtenyt katsomaan asuntoa paikan päälle. Hän luotti valokuviin ja Annelin sanaan siitä, että remontti oli hyvässä kunnossa. Ilmeisesti hänen äitinsä ei voinut odottaa.
– Anna, huomenna kello yksitoista tavataan notaarin toimistolla ja allekirjoitetaan esisopimus, Anneli sanoi torstai-iltana. – Käsirahan siirrän kortillenne heti allekirjoitusten jälkeen.
– Hyvä, kuiskasin ja vilkaisin olohuoneen ovea, jonka takana Mikael katsoi jalkapalloa.
– Oletteko kertonut miehellenne? Anneli kysyi varovasti. – Kauppa on kuitenkin iso asia. Siitä voi seurata hankaluuksia.
– Asunto on minun, sanoin lujasti. – Sain sen perintönä. Se ei ole avioliiton aikana hankittua omaisuutta, eikä hänellä ole siihen mitään osuutta.
Anneli huokaisi, mutta ei ryhtynyt väittelemään.
– Siinä tapauksessa huomenna kello yksitoista. Älkää myöhästykö.
Menin nukkumaan, mutten saanut silmiäni kiinni. Ajatukset kiersivät kehää: teinkö oikein? Pitäisikö minun vielä yrittää puhua Mikaelin kanssa? Selittää hänelle, ettei näin voinut toimia, että asunto oli minun? Mutta sitten näin mielessäni hänen kasvonsa, kun hän puhui Mariasta. Varma, röyhkeä, omistajan ilme. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, etten suostuisi. Silloin tiesin, ettei puhe auttaisi.
Perjantaiaamuna Mikael lähti töihin kuten aina. Hän sipaisi huulensa poskelleni ja sanoi: ”Illalla mennään äidille, älä unohda.” Nyökkäsin. Heti hänen lähdettyään pukeuduin, otin paperit ja lähdin notaarille.
Allekirjoitustilaisuus sujui nopeasti. Ostaja oli vähäpuheinen mies. Hän nyökkäsi minulle lyhyesti, tarkisti paperit ja kirjoitti nimensä. Anneli siirsi käsirahan tililleni – huomattavan summan. Loput oli määrä maksaa viikon kuluttua, kun varsinainen kauppa tehtäisiin loppuun. Kun astuin ulos toimistosta, minusta tuntui kuin olisin ottanut askeleen kuilun reunalta. Paluuta ei kuitenkaan enää ollut.
Loppupäivän kuljin kaupungilla päämäärättömästi. Kävin kahvilassa, join kupin kahvia ja menin sitten Helena-tädin asuntoon. Istuin siellä hetken, silitin ikkunalautaa, josta hän oli pitänyt aina niin hyvää huolta, ja kastelin vielä jäljellä olevat kukat. Sanoin ääneen:
– Anna anteeksi, Helena-täti. En pysty muuhun. He söisivät minut elävältä.
Illalla lähdimme anopin luo. Mikael ajoi ja puhui työasioistaan, minä katselin sivuikkunasta ulos ja harjoittelin mielessäni sanoja. Tiesin, että tänään kaikki ratkeaisi. Mariakin olisi siellä; Mikael oli kertonut heidän sopineen, että muutosta keskusteltaisiin yhdessä.
Anoppini Johanna otti meidät vastaan tavalliseen tapaansa: ensin piirakalla, sitten moitteilla. Niin hän teki aina. Ensin pöytään tuotiin jotain leivottua, ja sen jälkeen alkoi arvostelu. Hänen kotinsa oli pieni kaksio vanhassa kerrostalossa, mutta se oli puhdas ja kiillotettu joka nurkasta. Johanna rakasti järjestystä kaikkialla, erityisesti muiden ihmisten elämässä.
– Anna, miksi sinä olet noin laiha? Eikö hän ruoki sinua? Johanna kysyi ja mittaili minua kriittisesti. Sitten hän kääntyi poikaansa kohti. – Mikael, katso nyt, kohta hän kuihtuu kokonaan. Mitä sinä tuollaisella teet? Olisit ottanut normaalin, terveen tytön vaimoksesi.
Olin hiljaa. Tavallisesti olin aina hiljaa. Mutta en tällä kertaa.
– Johanna, olen täysin terve. Olen vain ajatuksissani, vastasin ja katsoin häntä suoraan silmiin.
Hän yllättyi. Toinen kulmakarva kohosi. Mikael jännittyi; hän vaistosi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Pöydän ympärille laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jonka ovikello rikkoi.
Maria tuli. Kahden lapsen ja valtavien kassien kanssa, aivan kuin hän olisi jo muuttamassa pysyvästi. Lapset juoksivat heti olohuoneeseen lelujen luo, joita Johanna säilytti erityisesti lapsenlapsiaan varten. Maria ei ollut ehtinyt kunnolla riisua kenkiään, kun hän jo alkoi papattaa:
– Voi Anna, hei! Toin tuonne vähän tavaroita etukäteen, ettei tarvitse myöhemmin raahata kaikkea kerralla. Milloin te annatte avaimet? Haluaisin päästä suunnittelemaan remonttia. Pitää katsoa lastenhuoneeseen tapetit. Siellähän on varmaan jotkut vanhat tädin tapetit? Minä haluan nykyaikaiset, vaikka nallekuvioiset.
Hän puhui ja puhui samalla kun irrotti huiviaan ja veti saappaita jaloistaan. Katselin hänen röyhkeää, itsevarmaa naamaansa ja tunsin, kuinka sisälläni alkoi kuplia kuin laava. Maria oli Mikaelia viisi vuotta nuorempi ja oli aina elänyt toisten varassa: ensin äitinsä, sitten miehensä, ja nyt hän aikoi ilmeisesti elää minun kustannuksellani. Eikä hänessä näkynyt pisaraakaan epäilystä tai häpeää.
– Maria, keskeytin hänet. – Kuka sinulle on sanonut, että sinä teet siellä remonttia?
Maria jähmettyi suu auki, toinen saapas kädessään. Mikael oli tukehtua teehensä. Anoppi pudotti haarukan, ja se kilahti lautasta vasten.
– Mitä tarkoitat? Maria käänsi katseensa veljeensä. – Mikael, etkö sinä sopinutkaan tästä?
– Anna, ei puhuta tästä muiden kuullen, Mikael sähähti minulle.
Mutta minä olin jo noussut pöydästä.
– Miksei muiden kuullen? kysyin kuuluvasti. – Puhutaan vain. Tässä ovat muut: sinun siskosi ja sinun äitisi. Kerro heille, minkä asunnon aiot luovuttaa.
– Helena-tädin asunnon, Maria purskahti, ja hänen äänensä alkoi nousta hysteeriseksi. – Anna, älä nyt ole noin saita. Kai sinä nyt perheen vuoksi voit joustaa? Mehän olemme omia ihmisiä. En minä mikään vieras ole. Asun siellä vähän aikaa, kunnes Juhani alkaa maksaa elatusmaksuja. Ehkä sitten vuokraan jotakin.
– Omia ihmisiä, nyökkäsin. – Niin omia, ettet edes kysynyt minulta mitään. Tulit vain kassien kanssa. Noiden kassien, nyökkäsin eteiseen jätettyjä nyssäköitä kohti. – Kuule, Maria. Asunto ei ole enää minun.
Hiljaisuudesta tuli niin täydellinen, että se tuntui imevän ilman huoneesta. Jopa lapset lopettivat metelöinnin olohuoneessa, kuin olisivat vaistonneet jotakin.
– Mitä sinä sanoit? Mikael kalpeni niin, että pisamat hänen kasvoillaan erottuivat selvemmin.
– Myin sen, sanoin rauhallisesti. – Esisopimus allekirjoitettiin eilen. Tänään tai huomenna saan rahat, ja ensi viikolla kauppa viedään loppuun.
Sen jälkeen helvetti pääsi irti.
– Myit?! Mikael karjaisi niin kovaa, että alakerran naapuritkin varmasti kuulivat. – Oletko sinä idiootti? Oletko seonnut? Sehän on meidän! Perheen omaisuutta!
– Se on minun. Minun perintöni. Helena-täti jätti sen minulle, sanoin ja ristin kädet rinnalleni, vaikka sydämeni hakkasi hurjasti. – Minulla on täysi oikeus määrätä siitä.
– Senkin kiittämätön käärme! Johanna ponnahti ylös. Hänen kasvoilleen nousi punaisia laikkuja. – Me otimme sinut tähän perheeseen, ruokimme ja kestimme sinua, ja sinä teet näin? Mikael! Kuuletko, mitä hän puhuu? Soita hänen äidilleen! Soita heti hänen äidilleen, että hän näkee, millaisen hirviön sinä olet ottanut miniäksi!
– Äitini on kuollut, Johanna, muistutin.
Ääneni pysyi tasaisena, vaikka sisälläni tärisin.
– Ja hän opetti minulle toisin kuin te. Hän opetti käyttämään omaa päätä ja olemaan antamatta muiden käyttää itseään hyväksi.
Maria puhkesi äänekkääseen itkuun ja veti luokseen lapset, jotka olivat juosseet paikalle metelin takia.
– Missä me nyt asumme? Anna, sinä olet hirviö! Sinulla ei ole sydäntä! Sääli edes lapsia! Heillä on isänä täysi roisto, ja nyt oma tätikin ajaa meidät pois asunnosta!
– Mikä täti minä sinulle olen? hymähdin. – Emme me ole edes sukua. Jos tarkkoja ollaan, olen vain veljesi vaimo.
Mikael tarttui minua käsivarresta kyynärpään yläpuolelta ja puristi niin kovaa, että älähdin. Hänen sormensa painuivat ihoon; siihen jäisi varmasti mustelmia.
– Nyt keittiöön. Me puhumme, hän sihisi hampaidensa välistä.
– Päästä irti, sanoin ja yritin olla näyttämättä kipua. – Tai soitan poliisin tähän heti. Puhelin on taskussani. Yksi soitto riittää.
Hän hätkähti. Sitten ote heltisi. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena: hämmentyneenä, vihaisena ja samaan aikaan pelästyneenä. Hän tajusi menettävänsä otteensa. Ei vain minusta, vaan koko tilanteesta.
– Me lähdemme, sanoin ja otin käsilaukkuni tuolin selkänojalta. – Mikael, tuletko kanssani vai jäätkö tänne ”paran” siskosi tueksi?
Hän horjui päätöksen edessä. Hänen katseensa poukkoili minun, äitinsä ja nyyhkyttävän Marian välillä. Se oli klassinen valinnan hetki.
– Minä… Anna, miten sinä saatoit tehdä tuon kysymättä minulta? hän sai lopulta sanotuksi, eikä hänen äänessään ollut enää pelkkää vihaa, vaan myös neuvottomuutta. – Mehän olemme perhe. Mehän päätämme asiat yhdessä.
– Entä sinä? vastasin ja vedin takkia päälleni. – Kysyitkö sinä minulta, kun päätit käyttää minun omaisuuttani? Kysyitkö, haluanko asua sinun siskosi kanssa? Oletko sinä koskaan oikeasti kysynyt, mitä minä haluan?
Hän vaikeni. Hän vain katsoi minua, ja hänen silmissään oli jotakin outoa – aivan kuin hän olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa.
Menin eteiseen, vedin kengät jalkaani ja avasin oven. Selkäni takana naiset huusivat yhteen ääneen ja kaatoivat päälleni kaikki mahdolliset haukkumasanat. Maria kirkui, että olin ahne ja että hänen lapsensa joutuisivat näkemään nälkää. Johanna vannoi, että vielä katuisin, ja että Mikael jättäisi minut. Lapset itkivät.
Mikael seisoi keittiön ovella liikkumatta kuin paikoilleen juurtuneena.
– Mikael! Minne sinä menet? Johanna huusi, kun hän lopulta lähti hitaasti ulos päin.
Hän sai minut kiinni portaikossa. Laskeuduimme alas sanomatta sanaakaan. Istuimme autoon. Mikael käynnisti moottorin, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Hän tuijotti rattia ja puristi sitä niin kovaa, että hänen sormensa kalpenivat.