Mikaelin vuoksi.
Aina Mikaelin vuoksi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Helena kuitenkin kaatoi viiniä pöytäliinalle.
Hän ei edes yrittänyt estää sitä, vaan jäi katsomaan, miten tummanpunainen läikkä levisi valkoiseen kankaaseen yhä laajemmalle.
Sitten ruokasalista kuului hänen äänensä:
— Anna!
Olin keittiössä.
— Mitä nyt?
— Tule tänne ja pyyhi tämä pois.
Tällä kertaa en liikahtanutkaan.
— Lautasliinoja on siinä vieressäsi olevassa laatikossa.
Hetkeksi tuli hiljaista.
Sitten Helena ilmestyi keittiön oviaukkoon.
— Pyysin sinua tulemaan tänne ja siivoamaan jäljet.
— Ja minä kerroin, mistä löydät lautasliinat.
— Etkö sinä voisi joskus lopettaa tuota vastaan sanomista?
— Entä sinä? Etkö voisi joskus lakata komentelemasta minua?
Silloin hänen ilmeensä muuttui.
Hän astui lähemmäs.
— Kuuntele nyt tarkasti. Kun koko suku on paikalla, sinä pidät huolta vieraista. Näin nämä asiat hoidetaan.
— Ei minun kodissani.
— Lopeta jo tuo jatkuva “minun kodissani” -jankutus.
— Miksi? Ottaako se noin koville?
Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
Ja sitten hän karjaisi minulle kaikkien kuullen:
— Pidä suusi kiinni ja tee niin kuin käsketään!
Sen jälkeen laskeutunut hiljaisuus oli lähes täydellinen.
Katsoin naista, joka oli vuosien ajan koetellut rajojani pala palalta, sentti sentiltä.
Ensimmäisen avioliittovuotemme aikana hän järjesti keittiökaappini uudelleen.
Toisena vuonna hän sai avaimen “hätätilanteita varten”.
Sen jälkeen hän alkoi tulla sisään soittamatta ovikelloa.
Myöhemmin hän päätti, missä viettäisimme joulun.
Minne lähtisimme lomalle.
Kuinka paljon rahaa saisimme käyttää.
Millaiset huonekalut meille hankittaisiin.
Ja jopa senkin, milloin meidän olisi hänen mielestään syytä alkaa harkita lapsia.
Joka kerta kun yritin panna vastaan, Mikael sanoi vain:
— Hän nyt vain on tuollainen. Älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Mutta sinä päivänä jokin minussa napsahti poikki.
Tai ehkä kävi päinvastoin.
Ehkä jokin asettui viimein oikealle paikalleen.
Kuivasin käteni hitaasti.
Sitten katsoin Helenaa suoraan silmiin.
— Sinä taas näytät unohtaneen kokonaan, kenen talossa täällä jaat käskyjä.
Hänen kasvonsa jähmettyivät.
— Mitä?
— Kuulit kyllä.
Mikael nousi äkkiä tuoliltaan.
— Anna…
Nostin käteni.
— Ei, Mikael. Tällä kertaa sinä kuuntelet loppuun asti.
Hän pysähtyi.
Käännyin vieraiden puoleen.
— Kun kerran olette kaikki täällä, voimme samalla selvittää muutaman asian.
Helena naurahti pilkallisesti.
— No johan on esitys…
— Tämä talo on minun.
Hän kohautti olkiaan.
— Kaikkihan me tiedämme, että te ostitta sen yhdessä.
— Emme ostaneet.
Sillä hetkellä Mikael laski katseensa.
Ja minä ymmärsin heti.
Helena ei tiennyt.
Katsoin miestäni.
— Et siis koskaan kertonut hänelle?
Mikael raapi niskaansa.
— Ei se ollut tärkeää.
— Mikä ei ollut tärkeää? Laura kysyi.
Hymyilin, mutta hymyssäni ei ollut jälkeäkään ilosta.
— Ostin tämän talon kaksi vuotta ennen kuin menin naimisiin Mikaelin kanssa.
Hiljaisuus.
— Omilla rahoillani.
Helena räpäytti silmiään.
— Se ei muuta mitään.
— Kyllä muuttaa. Se muuttaa erittäin paljon.
— Mikael on sinun miehesi.
— Niin on. Mieheni. Ei omistajani.
Yksi tädeistä rykäisi hermostuneesti.
Helena iski kätensä lanteilleen.
— Aiotko sinä nyt heittää meidät kaikki ulos?