— Pidä suusi kiinni ja tee niin kuin sinulle sanotaan!
Anoppini ääni iskeytyi keittiöni halki niin terävänä, että jopa mieheni lakkasi pureskelemasta.
Jähmetyin tiskialtaan eteen märkä lautanen kädessäni. Suuren ruokapöydän ympärillä istui kaksitoista Mikaelin sukulaista ja läheistä. Hänen sisarensa Laura miehineen, kaksi tätiä, kolme serkkua, yksi setä sekä muutama Helenan vanha perheystävä.
Ja kaiken sen joukon keskellä seisoi Helena kädet puuskassa, aivan kuin hän olisi juuri ojentanut röyhkeää taloudenhoitajaa.
Paitsi että se ”taloudenhoitaja” olin minä.
Ja talo, jossa hän oli juuri karjunut minulle, oli minun kotini.
— Anteeksi mitä? kysyin hitaasti.
Helena pyöräytti silmiään.
— Voi Anna, älä taas aloita tuota teatteria. Sinä kuulit kyllä täsmälleen, mitä sanoin.
Laskin lautasen pöydälle.
— Kuulin kyllä. Halusin vain varmistaa, että sinulla todella oli otsaa puhua minulle noin.
Mikael laski haarukkansa alas.
— Anna, ole kiltti…
Käänsin katseeni häneen.
Tietenkin.
”Anna, ole kiltti.”
Ei koskaan: ”Äiti, lopeta.”
Ei koskaan: ”Älä puhu vaimolleni tuolla tavalla.”
Olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta, ja aina kun hänen äitinsä ylitti rajan, Mikael turvautui samaan lauseeseen.
Anna, ole kiltti.
Aivan kuin ongelma ei olisi koskaan ollut se, mitä Helena teki, vaan se, miten minä siihen reagoin.
Kaikki oli alkanut kolme tuntia aiemmin.
Olin kuvitellut, että siitä sunnuntaista tulisi rauhallinen lounaspäivä.
Kaksi päivää aikaisemmin Helena oli soittanut minulle.
— Tulemme sunnuntaina puolenpäivän aikaan teille.
— Ketkä ”me”?
— Perhe.
Minun olisi pitänyt kysyä tarkemmin.
Varttia yli kaksitoista talomme eteen pysähtyi kolme autoa.
Niistä nousi kaksitoista ihmistä.
Kukaan ei ollut ilmoittanut minulle etukäteen mitään.
Helena vain marssi sisään ovesta valtava tarjoiluvati käsissään.
— Päätimme syödä täällä. Sinulla on enemmän tilaa.
Sinulla.
Hän siis tiesi varsin hyvin, kenen talossa oli.
Seuraavat kaksi tuntia juoksin tauotta keittiön ja ruokailutilan väliä.
Kannoin lisää tuoleja.
Tein kaksi salaattia.
Laitoin perunat uuniin.
Avasin useita juomapulloja.
Kaivoin esiin ylimääräiset lautaset ja aterimet.
Ja juuri kun olin vihdoin istahtamassa alas saadakseni itsekin jotain syötävää, Helena työnsi lautastaan minua kohti.
— Anna, liha on kylmää.
Katsoin häntä.
— Mikroaaltouuni on takanasi.
Hänen otsansa meni ryppyyn.
— Etkö voisi lämmittää sitä?
— Olen palvellut kaikkia tässä kaksi tuntia. Nyt haluaisin syödä itsekin.
Muutama vieras laski katseensa pöytään.
Laura sen sijaan hymyili.
— Äiti pitää siitä, että ruoka on lämmintä. Tiedäthän sinä sen.
— Silloin äiti osaa varmasti käyttää mikroa.
Lauran hymy katosi.
Helena suoristi selkänsä.
— Onpa siinä tapa ottaa perhe vastaan…
Vedettiin syvään henkeä.
— Helena, te ilmestyitte tänne kahdentoista ihmisen kanssa ilman, että kukaan vaivautui kertomaan minulle etukäteen.
— Me olemme Mikaelin perhettä.
— Niin?
— Sinä voisit edes vähän nähdä vaivaa.
En vastannut heti mitään.
Halusin välttää riidan.