— En.
Helenan kasvoille kohosi pieni, voitonriemuinen hymy.
— Pyydän lähtemään vain yhtä ihmistä.
Hymy katosi saman tien.
— Ketä?
Katsoin häntä suoraan.
— Sinua.
— Anna! Mikael huudahti.
Käänsin katseeni häneen.
— Mitä?
— Hän on minun äitini!
— Tiedän täsmälleen, kuka hän on.
Helena päästi kuivan, halveksivan naurahduksen.
— Et sinä uskaltaisi.
Otin puhelimeni keittiön tasolta.
— Kokeile.
Tällä kertaa kukaan ei nauranut.
Helena käänsi katseensa poikaansa.
— Mikael?
Mikael pysyi vaiti.
— Mikael! Aiotko sinä todella antaa vaimosi heittää minut ulos?
Minäkin katsoin häneen.
Ehkä juuri se hetki oli yksi avioliittomme ratkaisevimmista.
En siksi, että olisin halunnut hänen valitsevan minun ja äitinsä välillä.
En todellakaan halunnut sitä.
Halusin vain nähdä, tunnistaisiko hän rajan silloin, kun se vedettiin aivan hänen eteensä.
Hän avasi suunsa.
— Anna, äiti oli vain vihainen…
Suljin silmäni hetkeksi.
Taas.
Jälleen yksi selitys.
— Istu alas, Mikael.
— Mitä?
— Istu. Tällä kertaa et pelasta ketään puhumalla asiaa ympäri.
Helena sieppasi käsilaukkunsa tuolilta.
— Hyvä on! Jos madame kuvittelee olevansa kaikkivaltias vain siksi, että nämä neljä seinää sattuvat olemaan hänen…
Hän lähti marssimaan eteistä kohti.
Sitten hän pysähtyi.
— Sinä tulet vielä katumaan tätä.
— Ehkä. Mutta sitä en varmasti kadu, että sanoin sinulle viimein ei.
Hän tempaisi oven auki.
Laura nousi heti seisomaan.
— Äiti, odota. Minä tulen mukaan.
— Mainiota, sanoin.
Laura mulkaisi minua raivoissaan.
— Sinä juuri hajotit tämän perheen.
Olin vähällä nauraa ääneen.
— En. Minä vain kieltäydyin antamasta teidän nöyryyttää minua enää sen takia, että teillä olisi mukavampi olla.
Muutamaa minuuttia myöhemmin puolet vieraista oli poissa.
Loput keräsivät lautasiaan hiljaisina ja vaivaantuneina, sanoivat jäykät hyvästit ja lähtivät hekin yksi toisensa jälkeen.
Kello oli kaksikymmentä vaille kolme, kun talossa oli jäljellä enää Mikael ja minä.
Yhtäkkiä talo tuntui valtavalta.
Mikael seisoi ikkunan luona.
— Sinä menit liian pitkälle.
Katsoin häntä.
— Minäkö?
— Heitit äitini ulos kaikkien nähden.
— Sen jälkeen kun hän käski minun omassa keittiössäni pitää suuni kiinni.
— Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin.
— Vihdoinkin.
Hänen otsansa rypistyi.
— Mitä tarkoitat tuolla?
— Sitä, että sinä viimein myönnät hänen tehneen jotakin väärin.
Hän huokaisi raskaasti.
— Tiedät, millainen hän on.
— Tiedän. Ja nyt tiedän myös, miksi hän on sellainen.
— Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?
— Sitä, että joka ikinen kerta kun hän ylittää rajan, kaikki hänen ympärillään kiirehtivät selittämään hänen käytöstään parhain päin.
Mikael ei vastannut.
Nostin viinipullon pöydältä ja aloin korjata ruokailua jäljiltä pois.
Hän astui lähemmäs.
— Anna…
— Ei. Nyt sinä kuuntelet minua.
Laskin pullon takaisin pöydälle.
— Äidilläsi ei ole enää avainta tänne.
Hän kohotti päänsä äkisti.
— Mitä?
— Hän ei tule tähän taloon enää ilman kutsua. Hän ei järjestä täällä perhelounaita. Hän ei ilmesty oven taakse varoittamatta kahdentoista ihmisen kanssa. Eikä hän enää määrää minua.
— Tämä on minunkin kotini.
— Tietysti on.
Pidin lyhyen tauon.
— Silloin käyttäydy niin kuin sinulle olisi tärkeää, että tämä pysyy myös minun kotinani.