Helena ei kuitenkaan aikonut päästää aiheesta irti.
— Kun minä olin sinun ikäisesi, minä tein töitä, kasvatin kaksi lasta ja pidin kokonaisen kodin pystyssä, hän sanoi terävästi. — Minulla ei ollut aikaa istuskella kahviloissa eikä ostella uusia vaatteita joka toinen viikko.
Tuijotin häntä hetken sanomatta mitään.
Sitten nyökkäsin hitaasti.
— Hyvä on.
Helena kurtisti kulmiaan.
— Mitä tuo tarkoittaa?
— Sitä, että tarkistetaanpa asia.
Käännyin ja poistuin ruokailuhuoneesta.
Mikael nousi heti perääni.
— Anna, mitä sinä oikein teet?
Menin työhuoneeseen, istuin koneen ääreen ja painoin virtanappia.
— Juuri sitä, mihin äitisi minut äsken käytännössä pakotti.
— Ei hän sinulta mitään vaatinut.
Katsoin näyttöä odottaessani koneen käynnistymistä.
— Hän väittää, että minä tuhlaan sinun rahojasi. Katsotaan siis yhdessä, paljonko minä niitä todellisuudessa käytän.
Mikael sulki oven takanaan.
— Sinun ei tarvitse todistaa hänelle yhtään mitään.
Käännyin häntä kohti.
— Siinä se ongelma juuri onkin.
— Mikä?
— Se, että olen vuosikaudet ajatellut täsmälleen noin. Että minun ei tarvitse selitellä. Että minun ei tarvitse puolustaa itseäni. Ja sillä välin äitisi on käyttänyt minun hiljaisuuttani rakentaakseen oman versionsa meidän elämästämme.
Mikael hieraisi kasvojaan väsyneesti.
— Sinähän tiedät, että hän liioittelee.
— Liioittelee?
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Kolme kuukautta sitten hän sanoi siskosi kuullen, että sinä maksoit auton.
— Niin…
— Auto on minun nimissäni. Ja minä maksoin sen.
Mikael vaikeni.
— Jouluna hän kertoi kaikille, että sinä kustansit keittiöremontin.
— Anna…
— Minä maksoin sen vuosibonuksellani.
— Tiedän.
— Viime kesänä hän antoi ymmärtää, että vanhempani pääsivät siihen hotelliin vain sinun ansiostasi.
— Minä tiedän, ettei se mennyt niin.
— Sinä tiedät. Minä tiedän. Mutta sinä et koskaan oikaise häntä.
Mikael laski katseensa.
Ja juuri sillä hetkellä jokin loksahti minussa paikoilleen.
Ongelmani ei ollut koskaan ollut pelkästään Helena.
Myös hänen poikansa vaikeneminen oli ollut osa samaa valhetta.
Kirjauduin verkkopankkiin, hain tarvittavat asiakirjat ja latasin ne koneelle. Sen jälkeen lähetin useita sivuja tulostimeen.
Mikael katsoi laitetta, joka alkoi surista hiljaa.
— Aiotko sinä todella tehdä tämän?
— Aion.
Kun paperit olivat valmiit, kokosin ne kansioon ja palasin ruokailuhuoneeseen.
Helena istui yhä samalla paikalla kuin äsken. Kun hän näki minut, hänen suupielensä kohosivat pilkalliseen hymyyn.
— Joko rauhoituit?
Istuin takaisin tuolilleni.
— Emme ole vielä edes aloittaneet.
Asetin kansion pöydälle.
— Te sanoitte hetki sitten, etten osaa muuta kuin käyttää poikanne rahoja.
— Koska se on totta, Helena tokaisi.
Avasin kansion rauhallisesti.
— Siinä tapauksessa voimme käydä läpi tiliotteet. Tai jos haluatte, voitte hävetä sanojanne jo ennen kuin aloitamme.
Hymy katosi hänen kasvoiltaan.
— Mitkä tiliotteet?
— Meidän.
Mikael tuli hiljaa takaisin ja istuutui viereeni.
Kukaan pöydässä ei sanonut sanaakaan.
Otin ensimmäisen paperin esiin.
— Tältä tililtä maksetaan meidän asuntolainamme.
Liu’utin sivun Helenan eteen.
— Viimeisen vuoden lyhennyksistä kuusikymmentäkahdeksan prosenttia on tullut minun tuloistani.
Helena siristi silmiään.
— Tuo ei todista mitään.
Nostin seuraavan arkin pinosta.
— Sähkö, vesi, internet, vakuutukset ja muut asumisen kulut. Kaikki lähtee minun tililtäni.