— Sinä hävytön siipeilijä! Et sinä muuta osaa kuin tuhlata poikani rahat!
Anoppini paiskasi sanat vasten kasvojani koko suvun kuullen. Hän ei edes yrittänyt madaltaa ääntään.
Päinvastoin. Hän huusi käytännössä ruokapöydän toisesta päästä niin vilpittömän närkästyneenä, että ulkopuolinen olisi voinut luulla minun tyhjentäneen hänen poikansa pankkitiliä järjestelmällisesti jo vuosien ajan.
Laskin haarukan hitaasti lautaselle.
Oli sunnuntai. Olimme kutsuneet lounaalle mieheni siskon, tämän puolison sekä kaksi serkkua, jotka olivat tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi.
Anoppini Helena oli koko iltapäivän pistellyt minua pienillä, myrkyllisillä huomautuksilla. Ensin hän tokaisi, ettei mekkoni ollut varmaankaan mikään halpa.
Sitten hän kyseli, paljonko uudet olohuoneen verhot olivat maksaneet.
Myöhemmin, kun hän huomasi keittiössä uuden kahvinkeittimen, hän huokaisi näyttävästi.
— Jotkut eivät vain kykene elämään ilman jatkuvaa rahankäyttöä.
Päätin olla vastaamatta.
Mikaelin takia.
Mieheni istui vieressäni, ja aina kun hänen äitinsä heitti jonkin piikin, hän kosketti varovasti polveani pöydän alla.
Aivan kuin olisi sanonut:
”Älä vastaa.”
”Anna olla.”
”Tiedät, millainen äiti on.”
Niin tiesin.
Yhdentoista avioliittovuoden jälkeen tunsin Helenan tavan toimia liiankin hyvin.
Mutta hän tunsi myös minut.
Ja hän oli täysin varma, että pysyisin hiljaa ikuisesti.
Siihen sunnuntaihin asti.
— Mitä te juuri sanoitte? kysyin.
Helena kohotti kulmiaan.
— Sanoin sen, minkä kaikki muutenkin tietävät.
Mikaelin sisko lakkasi leikkaamasta lihaa.
Hänen miehensä painoi katseensa alas.
Kaksi serkkua vaikenivat.
Mikael alkoi liikehtiä levottomasti tuolillaan.
— Äiti…
— Mitä nyt? Helena keskeytti. — Eikö totuuttakaan saa enää sanoa ääneen?
Hän katsoi minua suoraan silmiin.
— Poikani raataa aamusta iltaan, ja sinä vain levittelet hänen rahojaan ympäriinsä. Vaatteisiin, huonekaluihin, ravintoloihin, kaikenlaisiin kodin kapistuksiin… Sinun pitää aina saada jotakin uutta.
Tunsin taas Mikaelin käden polvellani.
Tällä kertaa työnsin sen pois.
— Helena, sanoin tyynesti, — tiedättekö te oikeasti, paljonko poikanne ansaitsee?
Kysymys selvästi horjutti häntä.
— Tarpeeksi elättääkseen tämän talon.
— En kysynyt sitä. Kysyin, tiedättekö tarkan summan.
— Mitä väliä sillä tarkalla summalla on?
Hymyilin vaimeasti.
— Aika paljonkin, jos väitätte kuuden ihmisen edessä, että minä elän hänen rahoillaan.
Mikael huokaisi.
— Anna, ole kiltti…
Katsoin häneen.
— En. En tällä kertaa.
Helena naurahti ivallisesti.
— No niin. Rouva taisi loukkaantua.
— En minä loukkaantunut.
Nousin seisomaan.
— Minulle vain riitti.
— Mikä? hän kysyi. — Ostoksilla käyminenkö?
Pöydän ympärille laskeutui kiusallinen hiljaisuus.
Mikaelin sisko sanoi hiljaa:
— Äiti, ehkä sinun pitäisi oikeasti lopettaa nyt.
Mutta Helena oli jo päässyt vauhtiin.
Eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa.