Nostin pinosta vielä yhden paperin.
— Keittiöremontti, josta te väititte Mikaelin maksaneen kaiken: kahdeksantuhatta seitsemänsataa euroa. Siirto on tehty minun tililtäni.
Käänsin esiin seuraavan tositteen.
— Auto. Käsiraha kaksitoistatuhatta euroa. Minulta.
Sitten vielä yksi.
— Viime vuoden lomamme: lennot ja hotelli. Nekin maksoin minä.
Helena tuijotti papereita jäykästi, aivan kuin ne olisivat olleet jotain epämiellyttävää, johon hän ei tahtonut koskea. Hän ei kuitenkaan ojentanut kättään yhteenkään niistä.
— No hyvä on, mutta kyllä Mikaelkin maksaa asioita, hän sanoi lopulta.
— Tietenkin maksaa.
Katsoin miestäni.
— En ole koskaan väittänyt muuta.
Sen jälkeen käänsin katseeni takaisin Helenaan.
— Me olemme naimisissa. Me käymme molemmat töissä ja osallistumme yhteisiin menoihin. Emme ole ikinä tehneet siitä kilpailua, kumpi laittaa pöytään enemmän rahaa.
— Sitten en ymmärrä, miksi tämä koko esitys piti järjestää, Helena sanoi kylmästi.
— Te aloititte tämän esityksen silloin, kun kutsuitte minua elätiksi koko suvun kuullen.
Kukaan ei liikahtanutkaan.
Jatkoin rauhallisesti:
— Eikä tämä ole vielä tässä.
Helenan huulet puristuivat tiukaksi viivaksi. Otin kansiosta viimeisen tiliotteen.
— Kaksi vuotta sitten Mikael oli puoli vuotta työttömänä.
Anoppini käänsi päänsä heti poikaansa kohti.
— Mitä?
Mikael sulki silmänsä hetkeksi.
Helena jäi katsomaan häntä epäuskoisena.
— Mistä hän puhuu?
— Äiti…
— Olitko sinä työtön?
— Olin.
— Puoli vuotta?
— Kyllä.
Helenan ilme muuttui kokonaan.
— Mutta sinähän sanoit tekeväsi töitä kotoa käsin.
Mikael veti syvään henkeä.
— En halunnut huolestuttaa sinua.
Napautin sormellani tiliotetta.
— Niiden kuuden kuukauden aikana minä maksoin yksin asuntolainan, kaikki laskut, ruoat ja autolainan.
Helena avasi suunsa.
Yhtäkään sanaa ei tullut ulos.
— Enkä minä kertaakaan heittänyt sitä poikasi kasvoille, jatkoin. — En kertaakaan.
Mikaelin sisko katsoi äitiään väsyneesti.
— Äiti, minusta tämä alkaa oikeasti riittää.
Minä en silti ollut vielä sanonut kaikkea.
— Tiedättekö, mikä tässä on kaikkein olennaisinta?
Helena mulkaisi minua synkästi.
— Kun Mikael löysi uuden työn, päätimme jatkaa raha-asioiden hoitamista samalla tavalla kuin ennenkin. Koska me olemme perhe. Välillä toinen kantaa suuremman osuuden. Välillä toinen.
Suljin kansion.
— Sitä avioliitto on.
Helena risti käsivartensa rinnalleen.
— Minun ei olisi tarvinnut tietää tästä mitään.
— Aivan.
Nyökkäsin hitaasti.
— Teidän ei olisi tarvinnut tietää.
Kumarruin hiukan lähemmäs häntä.
— Mutta silloin teillä ei myöskään ollut oikeutta keksiä omaa versiotanne.
Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
Lopulta Mikael puhui.
— Äiti, Anna on oikeassa.
Helena katsoi häntä kuin hän olisi juuri pettänyt hänet.
— Ai nyt sinä asetut hänen puolelleen?
— En minä asetu kenenkään puolelle.
— Tietysti asetut!
— En, äiti. Minä vain sanon vihdoin ääneen asian, joka minun olisi pitänyt sanoa jo vuosia sitten.
Katsoin häntä.
Mikael hengitti syvään.
— Anna ei elä minun rahoillani.
Helena jähmettyi paikoilleen.
— Päinvastoin, Mikael jatkoi. — Kun minä menetin työni, hän piti meidän kotimme taloudellisesti pystyssä.
— Mikael…
— Anna minun puhua loppuun.
Yhdentoista avioliittovuoden aikana taisin kuulla ensimmäistä kertaa, että mieheni keskeytti äitinsä.